Olin jo ikämies, kun sain tietää, että koko elämäni olin elättänyt sisälläni jotain geeniä. Se oli jotain samanlaista, kuin sormenjälki, jolla voi tunnistaa ihmisen, kuin ihmisen omaksi persoonakseen ja geenistä voi nähdä jopa sukuperimän. Elin viisikymmentä vuotta, että tunsin itseni vain peilikuvana. Raitistumiseni jälkeen aloin tutustumaan sisäiseen minääni. Siihen, joka ei näkynyt peilissä. Löysin täysin toisen ihmisen, kuin olin luullut olevani. Kirjoittaessani luotasin luonteenpiirteitä itsestäni. Tulin tutummaksi. Omalle itselleni. Ellen olisi raitistunut, olisin kuollut ventovieraana, pelkkänä peilikuvana, joka katosi peilistä. Tärkeitä vuosia minulle itselleni. Tutustua omaan minääni. Osana omaa sukuani. On kuitenkin sanottava, että vaikka pidän ihmisistä, seurustelun taitoni ovat kovin vajavaiset. Jos olisin seurankipeä, sitä olisi treenattava treenaamistaan. Viihdyn erinomaisesti, vaikkei seuraa olekaan. Pitäisi opetella käyttäytymään seuran vaatimalla tavalla. Oltava joko seuran keskipiste, tai pelkkä mukana seuraaja. Olisi osattava oikeanlainen lähestymistapa. Tiedettävä seurustelun perussäännöt. Tunnustan, että suku on ja minä olen yksi sen jäsen. Otsikoksi valikoitui tämä, kun arvostelu ei ole minulle luonteenomaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.