Asuimme Ruotsissa Vallvikin pienessä kylässä, joka kuuluu Ljysnen kuntaan.
Ystävämme Kerttu kysyi voisimmeko lähteä viemään heidän vierastaan Nortteljen satamaan laivalle. Lupauduimme ja menomatka sujuikin hyvin. Takaisin tullessa laitoimme lapsen auton perälle nukkumaan. Automme oli farmarimallinen Betford, jossa ei silloin ollut turvavöitä. Turvavyöpakkoakaan ei ollut. Pysäyttelimme vähän väliä, kun miestäni alkoi nukuttamaan. Hän meinasi torkahdella ja vahdin vieressä, ettei vain nukahda. Itselläni ei silloin vielä ollut ajokorttia. Saavuimme pienen kylän kohdalle, kun auto hajosi. Emme uskaltaneet mennä koputtelemaan oville, koska kylän talot oli pimeänä. Päätimme nukkua autossa. Vähän se pelotti, mutta liikennettä ei juurikaan ollut.
Heräsimme aikaisin ja huomasimme, että eräässä talossa oli jo valot. Rohkeasti menimme kysymään, jos heillä olisi puhelin. Voisimme soittaa Kertulle, joka olisi tulkkina välillämme. Näin teimmekin ja saimme asiamme heille kerrottua. Meillä kävi tuuri, koska talossa asui ns. matkamönttööri, joka lupasi korjata automme. Miehet työnsivät automme talon pihaan. Emäntä ohjasi meidät aamiaispöytään, joka notkui hyvää ruokaa. Haki vielä ison pussillisen omenia matkaevääksi mukaamme. Soittivat taksin, jolla sitten kotimatka jatkui. Pelkäsin koko matkan, että mitähän tämä lysti maksaa. Taksikyydithän ei silloinkaan olleet mitään halpoja. Kerttu sen kyydin kuitenkin maksoi. Kerttu hoiti yhteyden auton korjaajaan ja siihen oli osakin tilattava jostain toisesta maasta. Ruotsista ei ollut sitä saatavilla. Naapurimme lähti mieheni ja Eetun kanssa sitten hakemaan autoa pois. Korjaus oli halpa. Auton hakijoita kestittiin sekä annettiin joka miehelle isot perunapussit kotiin tuomisiksi. Jälkeenpäin usein tuli mieleen, kuinka meillä oli enkeleitä matkassa ja menimme oikean talon ovia kolkuttelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.