Parturin tuolissa

Huomenna on koulun kevätjuhla enkä ole tyytyväinen hiuksiini. Manguin äidiltäni, että saisin mennä parturiin leikkauttamaan hiuksiani. Sain luvan mennä. Aikaa ei ollut varattu, mutta kun istui odottamaan pian oma vuoro tulikin. Siellä oli uusi työntekijä, joka alkoi leikkaamaan hiuksiani. Omistaja teki enimmäkseen permanentteja. Niin olin kuullut ihmisten puhuvan. Suurin odotuksin istuin tuoliin ja niin hiuksiani alkoi lennellä lattialle. Kauhuissani katsoin kuvaani peilistä, kun hiukseni muuttuivat kamalan näköiseksi. Otsatukka liian lyhyt, samoin sivuiltakin korvien yläpuolella suora linja. Polkka tukkaa mukaellen, mutta liian lyhyt. En uskaltanut sanoa mitään. Olinhan yksin matkassa. Äiti oli antanut vain rahan mukaan ja sanonut, että kait sinä pärjäät yksin. Miten kehtaan mennä huomenna koulun kevätjuhlaan. Olin ihastunut erääseen poikaan ja en olisi halunnut, että hän näkisi minua nyt, kun hiukseni on kamalan näköiset. Pyöräilin kotiin itku kurkkua kuristaen, toivoen ettei kukaan tuttu tulisi vastaan. Kotona sitten suru pääsi valloilleen ja itkin. Äiti heltyi ja lähti viemään minua Rapon Katille, että siellä laitettaisiin permanentti. Siinä sitten istuin toisen tekijän tuolissa. No ei se paremmaksi tullut. Olin sitten sellainen käkkäräpää. Kyllähän siihen tottui ajan kanssa ja kasvaahan hiukset. Onneksi en nähnyt ihailemaani poikaa kevätjuhlassa ollenkaan.