Lapsen suru

Elämä ei jätä meitä koskaan kohtaamatta surua, varsinkaan kuolemaan kohdistuvaa surua. Väistämättömästi se antaa meille elämässä aikoja, että olemme kasvotusten kuoleman kanssa. Menetykset ja luopumiset ovat raskaita hetkiä elämässä ja niillä on kauaskantoisia muutoksia elämässä.

    Suru ei valitse ikää. Kaikkina aikoina se saattaa tulla elämän polulle.

Itse olen kokenut vaikuttavan lapsen surun kohtaamisen siunaustilaisuudessa Ähtärin kirkossa. Meillä oli kesäisin tyttäremme poika Eemil kesäpoikana. Sattui sellainen kesä, että tuli sukulaisen siunaustilaisuus eteen. Eemil ei ollut koskaan aiemmin nähnyt tällaista hetkeä. Kysyimme vanhemmilta, että voidaanko Eemil viedä surutilaisuuksiin. He sanoivat, että täytyyhän tällaisiin elämän tosi tapahtumiin saada oppia ja nähdä mitä elämään kuuluu.

   Surupäivä koitti. Puimme Eemilille siistit vaatteet. Eemil oli silloin 10 vuoden ikäinen.

      Siunaustilaisuus alkoi. Arkkua kannettiin hiljaa arvokkaasti ja urut säesti kauniin surullisesti surusoittoa. Ei yksikään silmäkulma kostumatta tässä hetkessä ole. Istuimme penkissä hiljaa. Pappi alkoi puhumaan muistopuhetta. Puhe oli koskettavaa, kaunista. Katsoin Eemiliä. Vuolaana valui kyyneleet pitkin poskia. Otin laukusta nenäliinan, pyyhimme kyyneleitä. Itse aloin liikuttua lapsen aidosta myötätunnosta. Tuli surullinen tilanne. Aina Eemil vain suri ja vuodatti kyyneleitä. Ajattelin jo, että onkohan tämä lapselle liian surullista.

    Jaksoimme kuitenkin loppuun asti olla kirkossa. Surusaatossa kävelimme Eemilin kanssa kohti hautapaikkaa. Kanttori kulki siinä lähellä.

Kerroin hänelle, että lapsen lapsi koki ensi kertaa siunauksen ja suri todella aidosti kuolemaa. Hän vastasi: On hyvä, että lapsia tuodaan näkemään, että elämään kuuluu menetykset ja suru.

    Tämä on jäänyt vaikuttavana muistona minulle. Eemil on kokenut kuoleman surun ensikertaa mummun ja papan kanssa Ähtärin kirkossa kesäkuun kauniina päivänä vuonna 2008.