Outo ilmiö

Aivan viime aikoina
olen havainnut
oudon ilmiön.
Yllättäen.
Iloisen tapahtuman
käynnistävän tunteideni
suihkulähteen.
Ruiskauttaen
silmät täyteen
kyynelhelmiä.
Vanhuuden haurastama
tunnejäätikköä.
Onnittelen itseäni
ettei kukaan ole
herkkyyttäni näkemässä.
Voisi karski
miehenroikale
vallan nolostua.
Kun paljastuisi
miehinen herkkyys.
Pehmeys.
Heikkous.

Pelastajani/Auttajani

Herrani,
sinä sammutit kaikki valot,
paitsi yhden.
Kiitos että se jäi palamaan,
ristisi juurelle.
Pimeässä sen löysin
ja pieni tuikkuni roihahti
suureen iloon.

Tiedon meri

Kun oppii
huomaa osaavansa
uida tiedon meressä.
Joistakin tulee
mestariuimareita.
Sama millä tyylillä
polskuttaa
pinnalla pysyy
vaikka kelluu kelluu.
Vielä tässä iässäkin
taito senkuin kohoaa.
Heti syntymän jälkeen
alamme kauhoa
kuin mestariuimari.
Vaistojemme varassa.
Menestyy ihan kohtalaisesti
vaikka räpiköi
käsipohjaa arvailujen varassa.
On vain syytä polskia
tarpeeksi matalissa vesissä.
Rannikon tuntumassa
ettei huku tiedonmereen.

Tämän minä osaan

He luulivat että tämän minä osaan, mutta ikävä kyllä erehtyivät. Tilanne tuli eteen nuoruuteni herkkinä vuosina 1960-luvun puolivälissä keskikoulussa opiskellessani. Elettiin talviaikaa jo vähän kevään puolella ja meillä oli koulussa kuvaamataidon tunti, päivän viimeinen tunti aluillaan. Kylämme keskuskoululle, jossa viisiluokkaisen keskikoulun lisäksi toimi myös kansalaiskoulu, oli tulossa hiihtokilpailu. Koulun käytävän ilmoitustaululle piti saada mainos kyseisestä kilpailusta.

Tykkäsin piirtämisestä ja kuvaamataito oli vahvuuteni. Kun opettaja tunnin aluksi kysyi, kuka tekisi kilpailukutsun, joku ehdotti minua. Koin tilanteen kiusallisena, koska olin ujo, enkä tuntenut itseäni niin hyväksi, että pystyisin mainoksen tekemään. Ei ollut aiempaa kokemusta tällaisesta. Suostuin kuitenkin, jännitystäni nieleskellen. Sitten opettaja ehdotti että toiset voisivat lähteä kotiin ja antaa minulle näin työrauhan. Hämmentyneenä hyväksyin tämänkin.

Luokkaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Pulpetit paukkuen he poistuivat paikalta ja minä jäin yksin, tyhjä kartonki ja työvälineet edessäni. Opettajakin lähti, ehkä kokeita tarkastamaan tai muuta tekemään opettajain huoneeseen. Minun piti viedä hiihtokilpailun mainos sinne, kun saisin sen valmiiksi. Oli vain tunti aikaa. En muista minkälaisen ohjeistuksen työn tekemiseen sain, mutta minulle iski paniikki heti alkuunsa. Jotenkin meni koko toimintakyky ja poskiani alkoi polttaa.

Tunti loppui hyvin pian enkä saanut mitään aikaiseksi. Jotain kartongille raapustin, mutta pilalle se meni. Oli kuitenkin pakko viedä töherrys opettajalle ja kertoa tilanne. Kauhusta kankeana, posket jännityksestä hehkuen koputin opettajain huoneen ovelle. Muistan sen hämmästyneen ja tutkivan katseen, minkä ovella kohtasin. Oli tosi nolo tilanne.

Katse maassa, mieli allapäin lähdin koululta kävelemään kotiani kohti. Matka ei ollut pitkä, joten talvi-ilmakaan ehtinyt viilentää hehkuvia poskiani. Vanhempi siskoni oli ehtinyt jo koulusta kotiin kun sinne hiippailin. Heti hän alkoi udella, mitä koulussa oli tapahtunut koska olin niin punainen. En kertonut. Niinpä hän tiukkaan sävyyn kertoi ottavansa selville syyn. En tiedä, tekikö hän näin. Mutta itkuksi minulla meni se loppupäivä.

Vaikka hyviäkin päiviä koulussa oli ja sain kokea onnistumisen iloa, ikävillä asioilla on taipumus jäädä mieleen. Varsinkin kun kokee tulleensa väärin kohdelluksi eikä ole rohkeutta puolustautua.

Leikin aikaa

       Lapsuuden kesät ja talvetkin, miten paljon me
lapsina leikimmekään. Juurikasmailla ja sipulipeltoja
        kitkiessä ajattelimme jo iltaa. Tulevatkohan
        naapurin pojat ja toisen naapurin tytöt. Ja
       tulivathan he usein ja pian olivat nelimaalit
        käynnissä. Meillä oli suuri piha, jossa oli
                               hyvä pelata.
      Leikimme mustaa miestä ja piilosilla oloa.
    Hypimme ruutua ja narua. Joskus heinäaikaan
       oli hauskuutta kerrakseen, kun hyppelimme
                ladon orrelta heinäkasaan.
   Hiekkaisella pihamaalla leikimme Maa nimistä
      leikkiä. Piirsimme maahan tikulla ympyrät
     ja heitimme vuorotellen lasinpalasta. Jos oli
      huono tuuri, menetti osan maata, hyvällä
                    tuurilla sai maata lisää.
       Joskus leikimme tervapataa ja viimeistä
    paria uunista ulos, lekkerikin oli hauska peli.
          Sisällä emme paljon leikkineet, tilat
    olivat kovin pienet. Mutta olimme sokkosilla
       aina joskus, piirtelimme ja värittelimme.
      Talvisin meillä oli mäenlaskut kelkoilla
        ja suksilla. Usein laitoimme kelkat
      peräkanaa junaksi ja laskimme naapurin
pitkää mäkeä. Laskimme ja kiljuimme vauhdin
    hurmasta. Hiihtelimme suksilla, laskette-
    limme mäkeä posket punaisina hohtaen.
    Siinä sai unohtaa seuraavan vähemmän
                   hauskan koulupäivän.

Tämän minä osaan

On asioita joita teemme kernaasti. Mielihalun vallassa. Ellei jopa himokkaasti. Kärkkäästi ainakin. Syvässä tahtotilassa. Tekemiseensä mieltyneenä. Aikaansaannoksiinsa ihastuneena.
Toisaalta:
Hyvin pienestä pitäen sai kuulla lauseen ettei " maailma laiskoja elätä". Sinnikkäällä yrityksellä onnistui välttämään laiskaksi leimautumisen kunnes vasta nyt eläkeiässä voi antaa laiskuuden "kukkasen" jota meistä yritettiin pois kitkeä, vapaasti rehottaa.
Nauttia laiskuudesta täysin rinnoin (ja vatsoin) eikä kukaan tule sitä paheksumaan.
Kuulin kuinka erästä miestä sanottiin vetolaiskaksi. Ei ihminen mikään hinaaja ole. Hevoset suorittivat ennen sitä vetämistä.
Olen kyllä harrastannut vetämistäkin. Piipulla vedin savua henkeen. Ja porukkaa olen vetänyt milloin minnekin. En kuitenkaan huonoille teille.
Nukkuessani vetelen hirsiä. Luultavasti painajaista.
Kun kuorsaa ääni kuulostaa kun hirsien vetämiseltä.
En ainakaan muista, että olisin vetänyt ketään koskaan nenästä. En edes nyt, tässä.

Pelastajani

Olin rikkonut
ja rikoin.

Jumalan lakeja.
Olin rikollinen.

Tunsin sen.

Tuomioni oli - kuolema.
Iankaikkinen kuolema.

Minulle kerrottiin:
Ei sinun tarvitse kuolla,
Jeesus on kuollut -
myös sinun puolestasi!

Uskoin ilouutisen.

Sain lahjaksi Elämän.
Iankaikkisen Elämän.

Kaiken minkä teet

Täällä elämässä riittää loputtomasti kaikenlaisia töitä ja tekijöitä. On mahdotonta alkaa erittelemään niitä erikseen. Kukin taaplaa tyylillään työsarkaansa. Työ on kuitenkin vastuullinen asia, johon pitäisi suhtautua tosissaan ja rehellisesti.
Itse olen joutunut tekemään monenlaisia töitä. Yleensä ne ovat olleet raskaita ja voimia kysyneet. Kuitenkin olen pyrkinyt tekemään kaiken mahdollisimman hyvin ja tunnollisesti. Olkoon ollut työ koti tai ansiotyötä, samanlainen suhtautuminen on ollut töihin. Missään en halua pinnata tai huonosti hutiloida. Se on luonteessani sääntö jota en voi pettää. Siivotessani työ aina poikii lisää ja tehtävä on kaikki kunnolla. Itseänihän tämä ei säästä, voi rasittaakin. Tyytyväisyys on kuitenkin hyvä palkka. Voi sanoa elämän mottona: Tämän minä osaan ja tämä on minusta.

Sydämen asialla

Haluan puolustaa
sydäntä.
Sitä syytetään
monista asioista.
Syyttä, suotta.
Sydän on täysin
viaton.
Suruihin ja rakastumisiin.
Tunteet eivät ole
sydämestä lähtöisin.
Tunnen mielipahaa
viattoman
sydämen aiheettomasta
syyllistämisestä.
Se takoo
elämää rinnassa
ja siinä sillä
on täysi työ.
Vaadin että
perättömät väitteet
sydämen kaikista
muista teoista
julistetaan julkisesti
romantiikan
taipuvaisten tuotteeksi.

Pythagoraan pavuista puuttui kynteli

Otsikko sisältää väittämän, jota on ehkä vaikea todistaa, mutta silti tapaus tuntuu selvältä. Pythagoras itse on nimittäin väittänyt muutakin kuin että suorakulmaisen kolmion hypotenuusalle piirretty neliö on yhtä suuri kuin kateeteille piirretyt neliöt yhteensä. On mennyt papparainen lohkaisemaan sellaisenkin aksiooman, että pitäisi pidättäytyä pavuista.

 

Mitä tästä muuta voi päätellä kuin että P:n keittiöpuutarhassa ei kasvanut kynteliä tai että filosofilla oli yksinkertaisesti heikko vatsa. Mikä taas ei anna oikeutta mennä yleistäen kieltämään pavunsyöntiä niiltä, joiden fysiikka kestää nämä mainiot vihannekset ja jotka osaavat vielä houkutella kyntelin avulla niitten parhaat puolet esiin.

 

Kynteli, köyhänmiehenmauste, pippuriyrtti, papuyrtti ja roomalaisyrtti, kuinka vain, aina on kyse samasta sievästä ja sukkelasta yrtistä. Se antaa satoa jo siinä vaiheessa, kun sen serkkupuolet tinjami ja meirami vasta repivät leukojaan makean talviunen jälkeen. Näitten kuhnustelijoitten jälkiä kynteli kelvollisesti paikkailee, olipa kyse pippuria kaipaavasta tai yleenä vain vaikeasti sulavasta sapuskasta.

 

Annemarta Borgen kirjassaan ”Minun yrttini” arvelee Shakespearen olleen varsin hyvin perillä yrttien taustoista ja vaikutuksista. Esimerkiksi kyntelin latinankielinen nimi satureja tulee, niin väitetään, satyyristä, joka puolestaan oli puolijumala ja melkoinen epeli. Shakespeare käytti useissa näytelmissään kynteliä ja Borgen uskoo vuorosanojen usein olevan kolmiulotteisia.

 

Omasta puolestani en lainkaan epäile kyntelin potenssia vahvistavaa vaikutusta. Sen tekee tosin yrtti kuin yrtti yhdistettynä terveisiin elämäntapoihin, riittävään lepoon ja liikuntaan.

Ota iisisti, ota purilainen

Tuli nuoruus mieleen, kun pistäytyi hampurilaispaikkaan. Toisaalta sitä oli niinku joku pakkasen raiskaama pulkannaru, joka oli vaan nakattu siihen pöytään.

Miten nää safkat oli tota noin niinku tarkotus nielasta, kun ei ollut aseita, pilli vain tökötti cocicpurkissa ja muut eväät siinä levällään pitkin alusta.

Ja vaikka ovestahan mä sisään olin tullu, enkä mistään rasvahormista, niin jätkät vaan vilkas ja liukes juuri nopeesti Indiana Jonesia hakkaamaan. 

Siinähän selvitin pelin henkee ja iskin kiinni. Heti alko paparollsista majoneesit valua pitkin naamaa, mutta olihan se älytty tiskin takanakin. Servettejä oli kaksin kappalein ja niitä sai lisää.

Sämpylä nyt oli mikä oli, mutta rehut ja pihvi täyttä tavaraa. Nypin ranskalaisia sormin ja tökin ketsuppiin ja imaisin cocista. Voi hitto, että maistu liemi kaameelta.

Mutta sitten katon kelloo ja totesin, että munhan pitäs olla jo kirkossa. Ei kun menoks. 

Siellä oli hirvee ryysis, harjoiteltiin yhtä messua ja mun piti kuvata ja fiilikset oli huonot, ku näpit hais rasvalta ja yks tyyppi tunki siihe linjalle ja mähä manasin. Ne oli nakata mut veks, mutta joku keksi, että kovempaa kieltä sieltä pöntöstä kuulee ja anto olla. Joteski tuntu, että tässä olis niinku revanssin paikka ja löysin itteni taas rollsista.

Mä yritin olla joku Liu Kang, mutta enhän mä mitä ehtiny sitä Raideria väistää, ku olin jo vainaa. Mut uskotteks mitä? Just siks mut otettiin kun otettiinkin porukkaan kun olin niin nuija. Revin epätoivosesti niistä kahvoista kun joku sanoi:

- Mees vähän pois.

Ja kaks jätkää rupes jatkamaan sitä mun peliä kahestaan.

Eikä ne muuta sanonu, ku että pistä lisää rahaa, äkkiä ny!

Eikä se Tero myöhemminkään, mutta Mikalla oli vähän hauskaa:

- Kyllähän mä sut heti tunsin.

Niinhän mäkin sitte sen, ku katon sen pitkän lipan alle ja näin sen iloset silmät.

Kirjoitus julkaistu sanomalehti Keskisuomalaisessa 8.10.1998

Laittomia toimintoja

Joskus minäkin muutun synkäksi. Harvoinhan niin käy, mutta toisinaan minunkin herkkää taiteilijansieluani korpeaa. Äskettäin synkistymisen lamauttava hetki sattui tietokoneen ääressä.

 

Tietokoneen käyttöjärjestelmä on ainoa järjestelmä koko maailmankaikkeudessa, joka ei oikeastaan ole mikään järjestelmä. Vai mitä mieltä olisitte jos vaikkapa auton moottori toimisi samoin epäjärjestelmällisin periaattein. Keskellä yötä, keskellä korpea auton mittaritauluun tulisi ilmoitus, "Jarrut ovat suorittaneet laittoman toiminnon ja ne poistetaan." Autokorjaamojen vilpitöntä ja pyyteetöntä kutsumusammattiaan, ei rahasta vaan rakkaudesta öljyisiin käsiin, harjoittavat asentajat joutuisivat hurjistuneiden ihmisten vihanpurkauksien kohteeksi. Auton valmistajia ympäri maailmaa vainottaisiin ja heitä vaadittaisiin korvaamaan aiheutuneita kipuja ja särkyjä.

 

Toisaalta, mikäli tietotekniikka vielä kehittyy, voitaisiin sitä soveltaa myös yleishyödyllisiin hankkeisiin. Jokaiseen ihmiseen asennettaisiin mikrosiru, joka olisi ohjelmoitu tarkkailemaan, että kansalaiset noudattaisivat lakia ja moraalisia säännöksiä . Mikrosiru vaikuttaisi suoraan kansalaisen keskushermostoon ja mikäli hän poikkeaa kaidalta tieltä, laittomuuksien hetteikköön, hänen kaikki elintoimintonsa lamaantuva. Siinä seisoisi kaupungin kadulla, veroilmoituksensa jättäneen liikemiehen kanssa kylän hulttiopoika, rinta rinnan voimatta liikkua. Molempien otsassa välkkyisi punainen teksti, "Kansalainen on suorittanut laittoman toiminnon ja se on suljettu."

 

Myös moraalin rappeutumista ehkäisevät toiminnot olisivat kiehtovia. Vilpittömän aviomiehen ei tarvitsi olla huolissaan kotiin palatessaan kaapissa piileskelevistä miehen kuvatuksista. Sekä lihan himoon ja hekumaan langennut vaimo, kuin myös naapurin pukinpartainen taivaanrannanmaalari löytyisivät olohuoneen sohvalta jähmettyneinä, silmissään kiimainen katse.

Myös kyseisen keksinnön työllistävät vaikutukset olisivat mittavat. Tarvittaisiin paljon ihmisiä tekemään jähmettymisen takia töistä pois jääneiden kansalaisten työt. Olisi luotava nykyistä jätehuoltoa muistuttava järjestelmä jähmettyneiden kansalaisten keräämiseksi. Varsinkin talviaikaan tapahtuva jähmettyminen saattaisi muuten koitua kohtalokkaaksi. Pitäisi perustaa erillisiä jähmettyneiden keräyskeskuksia, joissa jähmettyneet voitaisiin ohjelmoida uudestaan toimiviksi. Uudelleen ohjelmoinnin joutuisi ohjelmoitava itse tietenkin maksamaan. Saattaisi syntyä voimakasta kansalaiskeskustelua aiheesta, montako kertaa samaan rikkeeseen sortunut kansalainen tulisi ylipäätään ohjelmoida uudelleen.

 

Tiedemiehet ja humanistit riitelisivät verissä päin, ( ja jähmettyisivät ) voidaanko uudelleen ohjelmoitaviin asentaa siru joka myös ohjaisi heidän lainkuuliaisuuttaan ja moraalikäsityksiään. Asia paisuisi niin suureksi kansalliseksi kynnyskysymykseksi, että perustettaisiin erillinen komitea pohtimaan ohjelmoinnin eettisiä säännöksiä. Työ olisi erittäin vaikeaa koska komitean jäsenet vaihtuisivat jatkuvasti jähmettymisen vuoksi.

 

Eduskunta olisi jähmettynyt kokonaan. Suomalaiset hiihtäjät eivät enää kärähtäisi kiellettyjen lisä-aineiden käytöstä, koska olisivat jähmettyneet viimeistään eteläsuomalaiselle huoltoasemalle. Jääkiekkomaajoukkueen jähmeälle pelille ei tarvitsi kysyä selitystä Tami Tammiselta.

 

 

Ainoat notkeat ja elastiset ihmiset olisivat läpeensä rehelliset ja moraalisesti moitteettomat muusikot, poikkeuksena muuan piirinmestaruus tason tangolaulaja, joka hänkin on jähmettynyt mutta kukaan ei huomaa eroa entiseen.

 

Sekä muuan basisti, jonka kerrotaan suorittaneen keikalla laittoman toiminnon ja sammuneen...

Suntuubin tarinat nyt julkaistu täällä

Sain just viimesen tekstin siirrettyä suntuubin kotisivujemme blogipuolelta tänne.
Nyt pitäisi seuraavana hommana koittaa jotenkin saada kuvat suntuubista tallennettua omalle koneelle, että voisin ne siirtää tähän blogiin. Saa nähdä, onnistuuko se.
Olihan tässäkin jo oma hommansa. Nyt se on tehty. Kaikkinensa tais mennä siirtohommassa reilut kuus tuntia.
Mie pokkaan ja moikkaan tällä erää.

Enkeleitä matkassa

Meitä oli neljä henkeä lähdössä mummuni hautajaisiin. Tai oikeastaan meitä oli jo melkein viisi henkeä, sillä odotin lähes viimeisilläni toista lastamme. Enkeleitäkin lähti matkaamme. Ehkäpä heitä istahti autoomme useampikin ja joku taisi mennä myös edellä, sillä heti matkan alussa jouduimme tilanteeseen missä enkelit saivat olla valppaina.

Edesmennyt mummuni jota olimme lähdössä saattamaan hänen viimeiselle matkalleen
kotipaikkakunnalleni Keski-Suomeen keväällä 1980, ei ollut ihan oikea mummuni vaan mummupuoli. Oikea mummuni oli kuollut jo hyvin varhain keuhkotautiin, äitimme ja hänen siskonsa ollessa vielä tyttösiä. Muistona oikeasta mummustamme meillä siskoksilla ei ole muuta kuin se, mitä äiti kertoi ja valokuvat. Sitä äiti korosti, että mummu turvasi Jumalaan ja on tallella Taivaan kodissa.

Leskeksi jäätyään pappamme meni uusiin naimisiin ja niin me saimme mummun. Ja hyvän mummun saimmekin. Hänkin turvasi Jumalaan vielä vanhoilla päivillään. Suru oli koskettava kun mummu kuoli ja halusin ehdottomasti lähteä saattamaan häntä viimeiselle matkalleen ja papan viereen nukkumaan.

Autoissa ei tuohon aikaan ollut turvavöitä, ei meidän sinisessä Vauxhall Vivassakaan. Mutta emme osanneet niitä kaivatakaan. Mieheni istui kuskin paikalle, meidän kanssa asustellut äitinsä vierellään. Itse ahtauduin ison vauvavatsani kanssa auton takapenkille. Tuolloin 4 -vuotias vilkas esikoisemme istui viereeni. Hän ei kuitenkaan malttanut kauan istua paikoillaan, vaan nousi etupenkkien väliin hajareisin seisomaan. Hiljaisella kylätiellä emme osanneet varoa tilannetta. Esikoistamme alkoi kuitenkin yhtä äkkiä väsyttää vaikka matka oli vasta aluillaan. Niinpä hän laittoi pitkäkseen viereeni takapenkille. Sitten rysähti.

Sivutieltä taloon pihasta ajoi suoraan eteemme henkilöauto. Ensisäikähdyksestä selviydyttyämme kömmimme autosta ulos ja menimme läheiseen taloon soittamaan apua ja lepäämään. Pieniä naarmuja lukuunottamatta, ehjiä olimme kaikki. Paitsi automme, jonka nokka oli kurtussa ja tuulilasi säröillä anopin pään osuttua siihen törmäyksessä. Anoppi kiitteli karvahattuaan että pää pysyi ehjänä. Oman kiitokseni lensi pilvien yläpuolelle siitäkin huolimatta että mummuani saattamaan emme päässet.

Jäin kuitenkin miettimään miten meidän olis käynyt, ellemme olisi varjeltuneet. Eniten vaivasi se miten esikoisemme oli käynyt, jos hän olisi lentänyt penkkien ylitse tuulilasiin. Ja olisihan meille muillekin voinut käydä vaikka kuinka huonosti. Helpotus oli melkoinen kun sairaalassa tarkastuksessa käytyämme saimme varmuuden että olimme kunnossa. Eikä vauvalla vatsassanikaan ollut hätää.

Puhuttelua ja varjelusta meidän perheessä oli ollut jo aiemminkin. Eräänä lauantai-iltana heinäkuussa 1979 olimme juuri tulleet kotimme pihasaunan löylyistä sisälle, kun ukkonen yllätti meidät. Mustien pilvien huomasimme kyllä kerääntyneen läheisen metsikön taakse ja kauempaa oli kuulunut jyrähdyksiä. Sitten kuitenkin aivan yllättäen, kuului melkoinen pamaus. Salama iski pistorasian säpäleiksi kamarin sohvalla nukkuneen lapsemme pään yläpuolelta ja seinään tuli savuava reikä. Säikähdys oli melkoinen, mutta lapsemme varjeltui eikä tulipalokaan syttynyt.

Monta kertaa vuosien varrella on ollut tilanteita, joissa olisi voinut käydä huonosti. Mutta on turvallista luottaa Sanan lupaukseen, ettei mikään meitä kohtaa Taivaallisen Isämme sallimatta. Ja enkelit Hänen käskystään ovat aina valppaina.

Hurahduksia

Nykyihminen voi alkaa käyttäytyä vähemmän ihmismäisesti. Hän voi narahtaa, kärähtää tai hurahtaa. Kaksi ensimmäistä hairahtaa rikollisuuteen. Hurahtanut syyllistyy johonkin laittomuuteen tai sekoaa johonkin villitykseen tai hullutukseen. Autokuumeen ollessa kyseessä on auton ääni alkanut hurista kutsuvasti korvissa tunkeutuen valveunen lävitse jokapäiväiseen elämään. Hevosvoimien hurahdellessa alla kierrokset nousevat aina murahduksiin asti. Nykyään kaiken pitää tapahtua yhdessä ja kaikki voi mennä yhdessä hurahduksessa.

Herkutellen

Meille muodostuu tapoja. Joita noudatamme uskollisesti. Päivästä toiseen. Ja muutamme niitä vain äärimmäisessä pakon edessä. Monet tavat ovat silti hyvin joustavia (kenties jopa joutavia). Kaikki eivät noudata määrättyä kellonaikaa. Tapojen viehätys piilee tottumuksessa joka helpottaa elämäämme. Ei aina tarvitse miettiä mitä nyt tekisin. Varsinkin kun on tuo valinta niin vaikeaa. Eikä tapoihin kyllästy vaikka ne toistuisivat päivästä toiseen aivan samanlaisina. Ne ovat kuin rituaaleja joita toistamme toistamistamme. Meistä kehittyy rutinoituja tapojemme vaalijoita. Tavoistamme nautiskellen. Herkutellen. Tähän tapaan.

2

Empiminen on yksi ajattelun muodoista. Miettimisen, tuumailun, pohtimisen, aprikoinnin, harkinnan välimuoto. Se on liikettä aivoissa, Tajunnan ja ymmärryksen käynnistyminen. Aina se ei tosin kehity kummankaan tasolle asti. Se on oma taiteenlajinsa:

EMMINTÄÄ.

AIMO EMPIJÄN AIVOHERKKU. EMMI JA NAUTI;

3

Kaikesta mieluiten haluaisin olla SUOSITTU KOOMIKKO.

Näen päiväunia kaikuvista aploodeista ja raikuvista naurunremakoista. Kaukana todellisuudesta.

SALAINEN ÖINEN HERKUTTELUNAUTINTO FANT-ASIASSA.

Vapputarina

Työväen laulut soivat koko päivän. Ja minä tunnen itseni myöskin tosi työläiseksi. Olen edelleen iltasiivoojana E-liikkeessä ja huomenna aloitan kokopäivätyön pesulassa. On hermostunut olo, mahassa vääntää. Masennus vaanii nurkan takana, olen jännittynyt ja ihmettelen isäntää, miten hän voi olla rauhallinen, kuin viilipytty, puhaltelee ilmapalloihin ilmaa, vaikka minun maailmani kääntyy huomenna päälaelleen.

Olen kauheassa nuhassa, niistän ja niiskutan ja sydän hakkaa. Ajattelen, miten ikimaailmassa pystyn sellaisessa kunnossa minnekään työpaikalle menemään ja pystynkö mitään edes tekemään. Ja miten jaksan 8-tuntisen työpäivän jälkeen enää kaupalle mennä. Sillä uutta siivoojaa ei ole vielä ilmaantunut. Kaikki nämä ajatukset pyörivät päässäni ympyrää koko päivän.

Seuraava yö on vähäuninen. Ja seuraavat kolme viikkoa tekevät minusta lähes hermoraunion, hyvä etten jo lapsia seinään heittele.

Kolmen viikon päästä on kaupalla uusi siivoja ja minä saan luovuttaa 4,5 vuotta kestäneen siivouspestini hänelle vähän haikein mielin mutta silti helpottuneena.

Herkuttelua

Valkoisessa

          yltäkylläisyydessä

herkuttelu

         voi särkyä

                 nahistuneeseen salaatinlehteen

                 liian kuivaan paistiin

                 vääränlaiseen viiniin.

Kitkerää makua syötävään tuo

         tyytymättömyys

                   palkankorotuksiin

                   eläkkeisiin

                   palveluihin -

                   vähän kaikkeen.

Mustassa Afrikassa

         elää Sundi-tyttö.

Hänellä on

          äiti ja neljä sisarusta

          isä on

                   kuollut.

 Kotina on savimaja,

                ei vettä

                ei sähköä

                ei huonekaluja

Äiti viljelee

         pientä peltoa.

Jos ei sada,

         lapset eivät saa

                           ruokaa.

Kummiohjelman kautta Sundi on

           päässyt kouluun ja oppii

                     lukemaan

                     kirjoittamaan

                     laskemaan...

Joka päivä

       hän saa koulussa

              kurnivaan vatsaansa

aterian.

Sundi on onnellinen

        ja kiittää Jumalaa.

Yön pimeydessä

Kerran nuoruudessani surun musta pilvi oli kietoutumassa ympärilleni. Istuin ikkunan edessä. Ulkona yön musta pimeys. En tiedä tänäkään päivänä mikä se oli joka kuiskasi korvaani:

- Ajattele. Olet vain tomuhiukkanen avaruudessa".

Minä ajattelin. Suru haihtui ja sisälläni alkoi kuplia hilpeä naurunhihitys. Eikä suru ole sen jälkeen tomuhiukkasta lähennellyt. Tomuhiukkasella on olemattomat surut, mutta aimot ilot.

Räiväkirjastani löytyy selitykset sanoille: Leikkikalujani

1. Kärvistely, kärvii, kärsii

2. Lääpällään, onko lääppä joku sukupuuttoon kuollut eläin?

3. Moksiskaan, turta, tunnoton, kovanaama, paksunahka.

4. Koheltaja, örveltäjä

5. Kaistapää, liikennehullu.

6. Kauno, kirjoitus, luistelu, sielu, kirjallisuus

7. Kikerrys, ilo alkaa vuotamaan.

8. Hössö, hössöttäjä.

9. Pähkäilijä, pahkapää, päätäpahkaa.

10. Kyhäelmä, tekemällä tehty, ei kynällä.

11. Etusormi, sankarini.

12. Hervoton, rento, vetelä.

13. Pöllämystynyt, leipäläpi ammollaan.

14. Kuikuileminen, kärkkyhaaveilija.

15. Kolttonen, koltto on paha teko.

16. Leppoisa, leppo on rento olo.

17. Täkäläinen, täkä on täällä Ihan tykönä.

18. Tapittaminen, silmät ihan tappina.

19. Pällistely, pälyily, töllistely Avoimin pällimin. Töllöt levällään.

20. Kämppailija ei ole kamppailija.

Yön pimeydessä

Taas kerran olen unohtunut ystäväni luokse leikkimään liian pitkäksi aikaa. Tienoon ylle on laskeutunut pimeys.

Kotimatka kulkee synkän metsän halki ja se pelottaa. Nyt ei kukaan halua lähteä saattamaankaan. Yksin on vain taivallettava. Sekin pelottaa mitä kotona sanotaan, kun olen taas ollut liian kauan kaverin luona.

Juoksen välillä osan matkaa, osan kävellen ja tarkkailen ympärilleni. Kaatuneet puunrungot ja kannot näyttävät pelottavilta, kun mielikuvitus valtaa ajatukset. Pian kuitenkin ensimmäisen talon valot näkyvät ja saavun asutulle kylälle päin synkän metsän siimeksestä.

Helpotus, kun astun sisälle kodin lämpimään.

Kaksi tarinaa: Kevät, Rita Hayworth ja Doris Day

Kevät   

Rakastan kevättä, kun valoisuus lisääntyy. Luonto alkaa vihertää. Ensimmäiset kukkaset nousevat ponnekkaasti esiin. Ilahduttaen kauneudellaan.

Lumen alta paljastuu syksyn jäljiltä siivoamatta jääneet lehdet. Kädet odottavat jo malttamattomana koska saa upottaa ne multaan. Istuttaa uusia kukkia. Joka kevät se ryöstäytyy lapasesta. Kukkia on enemmän kuin tarpeeksi. Kastelua riittää.

Istahdan terassille kahvikupin kera. Katselen kukkieni loistoa ja tunnen suurta tyytyväisyyttä ja onnea. En muuta tarvitse.

Rita Hayworth ja Doris Day

Olimme kaksi ystävystä ja päätimme muuttaa nimemme. Minusta tuli Doris Day ja ystävästäni Rita Hayworth. (Olisin halunnut olla Rita, koska pidin siitä nimestä). Ne olivat salanimemme. 

Veimme läheiseen metsikköön piiloon laatikon, joka oli kirjeenvaihto kirjeillemme tarkoitettu paikka. Kylällämme oli paljon lapsia, sen piti olla salaista. Etteivät muut pääse lukemaan juttujamme. Kyllä se kirjoittelu loppui muutaman lappusen jälkeen. Into lopahti metsässä rämpimiseen. Sadekin oli kastellut laatikkomme pilalle.

Elämä kuin filmissä

Joskus elämä on, kuin tuhkimotarina. Kaikki menee, kuin ihmeen kautta loistavasti. Näin voi sanoa Armi Kuuselasta. Armi valittiin Miss Universumiksi vuonna 1952. Siitä nousi suuri kohu ja julkisuus. Lehdissä oli Armista kauniita kuvia. Muistan, kuinka ihailin Armia, kuinka satumaisen kaunis on. Leikkasin kuvia talteen. Koskaan ei ole Armi unohtunut. Nykyajan missien nimet eivät tule tutuiksi ja pysyvät vieraina. Armi on Suomenmaan kaunotar ja filmitähti, joka ei koskaan keneltäkään unohdu. Armi on edustanut todellista suomalaista naiskauneutta kautta maailman ja Suomen kansa on siitä iäti kiitollinen omalle Armille.

Toinen idolini on ollut ihana rock`n rollin kuningas Elvis Presley. Oikein kiiltokuva-tähti, joka valtasi sydämiä persoonallisella olemuksellaan ja esiintymisellään. Ei toista veroistaan löydy. Elviksestä on tehty paljon elokuvia. Paljon on jäänyt historiaan kuolemattomia kauniita lauluja. Niitä kuullessaan valtaa ihana tunne ja tajuaa mikä lahja oli Elvis maailmalle. Elvis kuoli 42 vuotiaana sydänifarktiin kotonaan Graceland-kartanossa. Kuinkahan paljon hänen lahjansa olisivatkaan maailmalle vielä antaneet, jos matka olisi saanut jatkua. Elvis Presley oli laulaja-legenda eläessään. Sai nauttia menestyksen huumasta ja sai kokea, että hänestä pidettiin. Elvis on kirkkain tähti taivaalla.

Odotus

Istun tylsänä aamun hämärässä ulos tuijottaen antaen ajan kulua. Näyttää sataa tihuuttavan vettä tai melkein räntää, lämpömittari on nollan tienoilla. Sää näyttää niin kolealta, että taitaa vilukissan kävelylenkki jäädä tänään väliin.

Päivän lehti lojuu vieressäni pöydällä, mutta tahtoisin lukea sen päivänvalossa ja kun en halua sytyttää lamppua, odottakoon kanssani. Valkeneeko päivä vai onko sitä turha vahdata. Jos kestän tarpeeksi kauan tätä pimeyttä, tulee talvi ja sitten vihdoin kevät kaipaamani valon kera. Istuisinko tässä ihmettelemässä kevääseen saakka?

Olen ehdottomasti kevätihminen, loppusyksyn ja alkutalven ajatuksissani pyörii vain kevät ja kevät. Mieleni sopukoissa katselen likaiselle tienpenkalle nousevia leskenlehtiä ja sinne tänne ilmestyviä vihreitä ruohonkorsia. Sitten kohta onkin jo valkovuokkojen aika.

Eihän syksyn pimeydessä voi olla odottamatta kunnon talvea; hohtavan valkoisiksi huurtuneita puita, järvelle jäätä ja lunta - latuja. Ja sitten kun minä sinne hiihtämään menisin, aurinko jo paistaisi. Jos ja kun teemme hiihtoreissun Lappiin, on talvi ihan hyvä, nautinnollinenkin vuodenaika, ehkä siellä joinain päivinä unohdan jopa kevään ihanuuden.

Kaikki tulee ja myös menee aikanaan, keväällä pakosta siirrynkin jo odottamaan kesää; vesien lämpenemistä, tulevaa satoa kasvimaalta, ensimmäisiä mustikoita.

Vaikka olenkin innokas puolukoitten ja karpaloitten poimija syksyä en koskaan toivo tulevaksi. Mutta toisaalta, jos pääsen pohjoiseen maisemia ihailemaan ruskan värien peittäessä tunturien rinteet, on sen ajan syksykin siedettävä. Tunnustan olevani enemmän, kuin vähän "lapinhullu".

Optimisti odottaa ja sitten kun ei keksi tulevaisuudessa mitään odottamisen arvoista, voi vain elää muistoissa, missä kesät olivat lämpimiä ja talvet lumisia.

Odotus

Ennen aika tuntui pitemmältä, kun oli mitä odotti. Ei aika yhtään sen pitempi ollut. Se vain TUNTUI siltä. Esimerkiksi Oli kahvitauon ja ruokatauon odotus. Työpäivän päättyminen ja viikonlopun alkaminen. Varsinkin, jos työn alla oli raskas ja ikävä homma. Virastoissa aika kävi pitkäksi, jos joutui odottamaan. Etenkin sairaalassa, kun joutui odottamaan vastaanotolle pääsyä kivun kourissa kipristellessä.

Nykyään, kun ei ole kiire mihinkään ja muuta ei juuri olekaan, kuin aikaa, se TUNTUU menevän nopeasti, ettei ehdi odottamaan, kun se on jo tullut, ellei jo mennyt.

Kaukokaipuu

Suljen silmäni ja matkaan kauas unelmien siivittämälle matkalle.

Tunnen lämmön hivelevän ihoani. Leppeän, kostean mereltä tulevan aallon pärskeen. Aurinko loistaa koko sinitaivaan leveydeltä. Hiekka rapisee varpaissani. Aallot huuhtovat hiekan pois. Keräilen rannalta näkinkenkiä ja pikkukiviä. Toinen toistaan kauniimpia, kuin koruja. Käymme merirosvoristeilyllä merellä; uinti kirkkaassa merivedessä kalojen seurassa, jotka loistavat, kuin valot palaisivat veden pinnalla. Ensin pelottaa, mutta sitten rohkeus voittaa, kun toisetkin uskaltavat.

Unelmissa matkaaminen paikkoihin, missä olen käynyt. Ne ovat jääneet elämään muistoihin. Voin matkata niihin aina silloin, kun kaukokaipuu iskee uudelleen.

Enkeleitä matkassa

Asuimme Ruotsissa Vallvikin pienessä kylässä, joka kuuluu Ljysnen kuntaan.

Ystävämme Kerttu kysyi voisimmeko lähteä viemään heidän vierastaan Nortteljen satamaan laivalle. Lupauduimme ja menomatka sujuikin hyvin. Takaisin tullessa laitoimme lapsen auton perälle nukkumaan. Automme oli farmarimallinen Betford, jossa ei silloin ollut turvavöitä. Turvavyöpakkoakaan ei ollut. Pysäyttelimme vähän väliä, kun miestäni alkoi nukuttamaan. Hän meinasi torkahdella ja vahdin vieressä, ettei vain nukahda. Itselläni ei silloin vielä ollut ajokorttia. Saavuimme pienen kylän kohdalle, kun auto hajosi. Emme uskaltaneet mennä koputtelemaan oville, koska kylän talot oli pimeänä. Päätimme nukkua autossa. Vähän se pelotti, mutta liikennettä ei juurikaan ollut.

Heräsimme aikaisin ja huomasimme, että eräässä talossa oli jo valot. Rohkeasti menimme kysymään, jos heillä olisi puhelin. Voisimme soittaa Kertulle, joka olisi tulkkina välillämme. Näin teimmekin ja saimme asiamme heille kerrottua. Meillä kävi tuuri, koska talossa asui ns. matkamönttööri, joka lupasi korjata automme. Miehet työnsivät automme talon pihaan. Emäntä ohjasi meidät aamiaispöytään, joka notkui hyvää ruokaa. Haki vielä ison pussillisen omenia matkaevääksi mukaamme. Soittivat taksin, jolla sitten kotimatka jatkui. Pelkäsin koko matkan, että mitähän tämä lysti maksaa. Taksikyydithän ei silloinkaan olleet mitään halpoja. Kerttu sen kyydin kuitenkin maksoi. Kerttu hoiti yhteyden auton korjaajaan ja siihen oli osakin tilattava jostain toisesta maasta. Ruotsista ei ollut sitä saatavilla. Naapurimme lähti mieheni ja Eetun kanssa sitten hakemaan autoa pois. Korjaus oli halpa. Auton hakijoita kestittiin sekä annettiin joka miehelle isot perunapussit kotiin tuomisiksi. Jälkeenpäin usein tuli mieleen, kuinka meillä oli enkeleitä matkassa ja menimme oikean talon ovia kolkuttelemaan.

Muistelen nuoruuttani lapsuuskodissa

Tuuhea metsä ympäröi pihapiiriä. Kuuset ja männyt kurottautuvat korkealle latvustojaan. Vanhan rauduskoivun oksat valuvat hentoina versoina polun varrella joka johtaa tunnelmalliseen harmaaseen savusaunaan. Punainen mökki töröttää pihan reunamilla. Keskellä pihaa vinttikaivo josta sangoilla kannetaan vettä tupaan että navettaan. Navetta on puurakenteinen ja siellä on kolme lehmää.  Ähtärin järvi siintää peltojen takaa pienen matkan päässä. Istun lapsuuskotini pihassa äitini pienellä lypsyjakkaralla ja järsin porkkanaa jonka kävin kiskaisemassa juurikasvimaalta.

On syyskesän kuulakas ilta mutta lämmin tuuli leyhyttelee mukavasti viilentäen. Kaukaa korvesta kuuluu kyyhkysten surullinen kujerrus. Se saa omankin mieleni surullisen haikeaksi. Niin paljon saa kuunnella monenlaisten lintujen liverryksiä. Ainoat viihdyttäjät hiljaisella kylällä. Pihassa vanhan koivun oksilla helskyttelee peipposet niin tuttavallisen kesyinä. Pyrähtelevät iloisesti aivan lähellä. Isä on laittanut Pujo hevosensa pihaan syömään nurmikkoa.  On köydellä kiinni rautakangissa. Huiskii tuuhealla hännällään kärpäsiä pois.

Nousen jakkaralta ja päätän lähteä uimaan. Tämä on parhaita nautintoja kesässä. Kipaisen hakemaan uimapuvun ja pyyhkeen. Pian kipitän kohti rantaa. Lehmät kulkevat aitaviertä pitkin, seuraavat uteliaina touhujani. Äidin musta pyykkipata on kivien päällä rantanurmikolla. Siellä kesäisin pestään pyykkiä. Pulahdan järveen ja polskin siellä riemussani. Kyllä kesä on ihanaa aikaa.

Muistoja Ähtärin kirjoittajaseurasta

Kaksikymmentä vuotta sitten perustettiin 10.10.1998 Ähtärin kirjoittajaseura. Se oli Aleksis Kiven päivä. Olimme silloin Ähtärin kirjastossa. Siitä käynnistyi harrastus, joka on sitkeästi kylvänyt sanan rieskaa. Mielenkiintoista on ollut tämä aika. Monenlaista kirjoitusta on ollut kuultavana. Vakioporukka on jaksanut uskollisesti olla mukana. Tunnemme jo toistemme kirjoitustyylin. Tämä harratus on mielenkiintoinen ja sitä jaksaa aina tehdä vaikka ikääkin on. Halpa harrastus, ei tule kalliiksi. 

Muistoja lapsuudenkodistani

Punainen, vihreäkattoinen kotini. Lapsena en tykännyt kotini punaisesta väristä. Olisin halunnut, että se olisi vaalea. Punainen on kuitenkin lempivärini, mutta en edelleenkään tykkää punaisesta väristä talojen seinissä. Silti elin siinä punaisessa talossa onnellisen lapsuuden.

Lapsia oli meidän kylällä paljon ja sisaruksiakin leikkikavereina riittämiin. Vanhimpana tyttölapsena jouduin hoitamaan nuorempia sisaruksiani. Aina se ei ollut mieleistä, kun olisi halunnut mennä uimaan tai kaverien luokse leikkimään. Kasvimaan kitkeminen oli ikävää puuhaa. Multa tarttui käsiin ja kuivui inhottavasti sormiin. Lauantaisin oli pestävä yhden huoneen lattia, joko ennen kouluun menoa tai sitten sieltä tullessa. Pesin mieluummin aamulla, että iltapäivä jäisi vapaaksi. Kouluahan oli silloin lauantaisinkin.

Lauantaisin tuli radiosta lauantain toivotut levyt. Isä potkaisi keittiön matot syrjään ja sanoi, nyt sitten tytöt opetellaan tanssimista. Kun osaatte tanssia pysytte siellä tanssisalin puolella, ettekä kierrä nurkkapieliä.

Kaikki nämä ovat olleet hyviä oppeja, työnteko ja tanssitaito ja rehellisyys sekä monet muut mainitsemattomatkin.

Suntuubi lopettaa

Löysin eilen Kynäisten sähköpostin roskapostikansiosta suntuubilta vappuaattona tulleen meilin, että sivusto lopettaa toimintansa vuoden aikaan.
Ajattelin, että kokeilen siirtää suntuubista kotisivujen blogipuolelta sitten 2012 lähtien olleet kirjoitukset tänne uuteen blogiimme.
Yli viis tuntia sitä hommaa tein, eli ei oikein toiminut yhdellä hiiren klikkauksella. Pääsin teksteissä sentään lokakuulle 2018, kunnes sivusto men niin juntturaan, että ol pakko laittaa pillit pussiin ja lopettaa työt.
Tässä blogissa ol eilen 11 tekstiä, vaan illalla jo 189, siitä voip laskea, että montako tekstiä kävin läpi eilen sen reilun viien tunnin aikaan. Kirjoitin otsikot, kopioin tekstit ja lisäsin tunnisteet. Voin sanoa, että meinas välistä mennä ihtekin juntturaan, kun pomppi sivustolta toiselle klikkaillen.
Tälle viikkoa en meinaa tehhä kyseistä hommaa lisää, saa oottaa kyllä ens viikkoon. Pakko antaa kipukäden välillä levätä näistä hommista.
Hyvää viikonloppua, kiitos ja näkemisiin!

Muistoja lapsuudenkodistani

Lukemaan opittuani tuli mielikuvitus mielipuuhakseni. Sinne oli helppo paeta, kun arki alkoi tuntua ikävältä. Muistan, kuinka minua harmitti, kun jännittävästä mielikuvitusseikkailusta huudettiin palaamaan todellisuuteen tekemään joitain kotiaskareita. Kirjoitin monia seikkailuja pöytälaatikkoon, jonka pidin visusti lukossa. Kirjoitin aina selkä seinään painautuneena, ettei vain kukaan päässyt lukemaan olkapääni ylitse mielikuvitusseikkailujani.

Samoihin aikoihin, kun opin lukemaan maailmastani tuli valoisampi kun kotimökkiin tuli sähkövalo. Vähän myöhemmin tuijotimme taivaalle josta kuului sputnikin piipitystä ja näimme kuinka se lensi ylitsemme. Seuraava suurempi elämänmuutos tapahtui kun katkaisin kansakoulun puutyötunnilla kolme vasemman käteni sormea oikohöylässä. Niistä saamallani vakuutuskorvauksella ostin elämäni ensimmäisen television.

Tyhjää täynnä

Ei sellaista olekkaan, kuin tyhjää. Se vain näyttää siltä. Kyllä ihminen on aina keksinyt laitteen, jolla on tyhjältä näyttävästä tilasta löytynyt elämää. Ihminen on keksinyt jopa tyhjiön, ettei tilaan pääse sinne kuulumattomia mitä ne sitten ovatkin.

Olen omissa nollatutkimuksissani tullut tulokseen (= nollatutkijaa ei noteerata, arvostus on yhtä tyhjän kanssa, koulutus pelkkää elämän tuomaa kokemusta) että eräiden ihmisten aivoissa loisii äälimatoja, jotka laittavat uhrinsa tekemään ihan tosi tyhmiä, suorastaan aivan älyttömiä tekoja. Olen suunnitellut matolääkettä niitä varten. Olen keksinyt sille nimenkin:"Ällikkä". Siinä käy tietenkin niin, ettei kukaan pidä keksimääni matolääkettä yhtään minään, joten tutkijanansiolistani on Tyhjää täynnä. Sisimmässäni on kuitenkin elin, joka näkee silläkin elämää.

Ensi rakkaus

Pieni arka tyttönen asteli ensimmäiselle luokalle kouluun. Pelottavaa, vaikka olihan siellä tuttuja kavereita naapuristakin.

Heti ensimmäisellä välitunnilla huomasin vaaleahiuksisen pojan Vesan. Hän oli hiljan muuttanut naapuriimme rautatien taakse. Hän oli vuoden vanhempi. Koulun jälkeen usein leikimme yhdessä muidenkin naapuruston lasten kanssa, kukkakauppaa, ruokakauppaa ja monenmoista muuta. Porukalla kävimme Voilammella uimassa ja huolehdimme toinen toisistamme.

Ihastuin Vesaan, koska hän oli kiltti, eikä koskaan kiusannut tyttöjä. Välitunnilla hän kantoi minua reppuselässä, eikä välittänyt muiden kiusaamisesta. Joskus karkasin hakemaan Vesaa leikkimään, jos äiti ei antanut lupaa mennä. Kotini vieressä oli heinäpeltoja ja heinät oli laitettu seipäälle. Juoksin aina seipäältä seipäälle ja konttasin radan alitse menevän puron putken lävitse toiselle puolelle. Puro oli silloin kuiva. Sapiskaahan siitä usein tuli, kun olisi kotona pitänyt jotain töitäkin tehdä tai vahtia pikkusisaria.

Rakkaustarinani loppui, kun he muuttivat pois paikkakunnalta.

Vempeleitä

Minulla on tapana katsella iltapäivisin päiväunia. Ennen tein sitä valveilla ollen uneksien. Nykyään olen siirtynyt enemmän unen puolelle. Taannoin ei kovinkaan kauan aikaa sitten näin päiväunen, että näin korkein valokirjaimin tekstin patinoituneen vanhan puutalon seinässä: VEMPELEITÄ. 

Eihän minulla ollut hajuakaan saati mitään muitakaan aistimuksia mitä ihmettä ja kummaa ne vempeleet oikein olivat. Tietysti ne oli nähtävä ja astelin rohkeana miehenä sisälle Vempelepuistoon.

Ensimmäisen vempeleen alla oli teksti: "Vempele on simppeli kapistus". Paljastui, että vempeleet olivat patsaita. Joilla oli  toinen toistaan erikoisempia koukeroita. Vempeleiden Luoja pieni valkopartainen ukkeli, jonka nimi oli Verneri Kekku, tuli ja kätteli. Kertoi tehneensä patsaat romuraudasta hitsaamalla ja vääntelemällä niitä eri muotoon. Yksi taideteos oli nimeltään "Ruosteen raiskauksen uhri". Jossa reikä veti huomion puoleensa. Kuljin puiston halki ihaillen vempeleiden monitasoisia koukeroita ja kiemuroita. Vempeleillä oli monen kirjavia nimiä. "Tahtojentaistelu","Penkkimurheilija", "Joukonjatko", "Romumaja", "Prässinpäät", "Lommopalttoo", "Vieterivinssi", "Laakerilinssi", "Metallitanssi", "Levyjenlomaa". Tullessani viimeisen vempeleen luokse, jonka nimi oli: "Vempele pelastaa maailman", se kaatua romahti äänekkäästi ja heräsin.

Tyhjää täynnä

Kuuluu kolinaa, kaikuuko? Ei oikeastaan paljon - hyvä, vielä taitaa olla hitunen toivoa. Sanotaan, että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten ja luulisin saman pätevän pääkoppaankin. 

Tyhjä pää, tarpeetonta sanojen helinää - tuttua, vaikka vaikea sitä on myöntää. Nimittäin joskus, tai siis melko usein, sanainen arkkuni tulvii yli ja puhua pälpätän puuta heinää. Kun muinoin mieheni kanssa tutustuimme, mainitsin olevani ajoittain melkoinen pölisijä. Hän vastasi rauhalliseen tapaansa olevansa hyvä kuuntelija. Tunnustan, että kuunneltavaa on hänellä riittänyt.

En kuitenkaan myönnä ymmärtäväni ratkoa kaikkia maailman ongelmia, osaan tosin siinä sivussa tulee keinot keksittyä onnistuneesti. Siis omasta mielestäni.

Jonain aamuna tuntuu väistämättä olevan aivan turhaa suunsa avaaminen, mielessä ei ole mitään mainitsemisen arvoista ja joka sanan muodostaminen tuntuu ylivoimaiselta, ilmeisesti silloin pää on tyhjä. Mutta annas olla;kun puuro on syöty ja kahvi juotu alkaa lehteä selaillessa ajatuksia putkahdella sieltä aivojen uumenista.

Mutta tuntuu niin lohdulliselta, etten varmasti ole ainoa tyhjäpäinen ihminen tässä maailmassa. Kovinkin tärkeissä viroissa olevia on turhia pälpättäjiä, vain sanojen suoltajia ja vielä usein kielioppivirheitä vilisee. Luin juuri pätkän hienosta tutkimuksesta, mitään en ymmärtänyt, sanoja oli laitettu peräkkäin, mutta itse asia ei minulle ainakaan selvinnyt, vaiko ihan auennut, kuten omituisesti nykyään sanovat.

Ja tietenkin pään tyhjyys johtaa siihen, ettei paperillekaan muodostu sanoja. No, ei siis tietokoneen kuvaruudulle tule tekstiä, niinhän pitäisi tuo edellinen oikeastaan muotoilla. Joten; antaa olla, turha yritys saada jotain aikaiseksi, jatketaan sitten kun tai jos joskus löydän jonkinlaisen ajatuksen pääkoppani syövereistä.

Keväthuumaus

Juuri äsken

oli se täällä

juuri äsken kuljin

kuin huumaantuneena

Se kirkkaus

ne lintujen laulut

se auringonvalo

Jokainen aamu

kuin uusi

ihana elämys

Liian äkkiä

oli kaikki taas ohi

Onneksi tiedän

että se toistuu taas

Keväthuumaus ei

petä koskaan

Parturin tuolissa

Huomenna on koulun kevätjuhla enkä ole tyytyväinen hiuksiini. Manguin äidiltäni, että saisin mennä parturiin leikkauttamaan hiuksiani. Sain luvan mennä. Aikaa ei ollut varattu, mutta kun istui odottamaan pian oma vuoro tulikin. Siellä oli uusi työntekijä, joka alkoi leikkaamaan hiuksiani. Omistaja teki enimmäkseen permanentteja. Niin olin kuullut ihmisten puhuvan. Suurin odotuksin istuin tuoliin ja niin hiuksiani alkoi lennellä lattialle. Kauhuissani katsoin kuvaani peilistä, kun hiukseni muuttuivat kamalan näköiseksi. Otsatukka liian lyhyt, samoin sivuiltakin korvien yläpuolella suora linja. Polkka tukkaa mukaellen, mutta liian lyhyt. En uskaltanut sanoa mitään. Olinhan yksin matkassa. Äiti oli antanut vain rahan mukaan ja sanonut, että kait sinä pärjäät yksin. Miten kehtaan mennä huomenna koulun kevätjuhlaan. Olin ihastunut erääseen poikaan ja en olisi halunnut, että hän näkisi minua nyt, kun hiukseni on kamalan näköiset. Pyöräilin kotiin itku kurkkua kuristaen, toivoen ettei kukaan tuttu tulisi vastaan. Kotona sitten suru pääsi valloilleen ja itkin. Äiti heltyi ja lähti viemään minua Rapon Katille, että siellä laitettaisiin permanentti. Siinä sitten istuin toisen tekijän tuolissa. No ei se paremmaksi tullut. Olin sitten sellainen käkkäräpää. Kyllähän siihen tottui ajan kanssa ja kasvaahan hiukset. Onneksi en nähnyt ihailemaani poikaa kevätjuhlassa ollenkaan.

Vempeleitä

Haluaisin robotin palvelijakseni, sellaisen nöyrän ja tottelevaisen ihanan koneen! Nappuloita painelemalla tai vieläkin parempi, vain ääneen lausumalla saisi sen ohjelmoitua tekemään kaiken, mitä itse ei viitsisi. Menee haaveilun tiliin, ei minun elinaikanani sellaista vempelettä ole saatavilla tai minulla ei olisi varaa sellaista hankkia, nyt on tyydyttävä aviomiehen apuun, mikä ei sekään ole vähän.

Mutta onhan minulla koneita, on tietokone, älypuhelin ja kaikenlaiset kodinkoneet eloa avittamassa tai sitten vaikeuttamassa?

Joskus käy niin ikävästi, että aivan välttämättömän laitteen viimein saatuaan, se osoittautuukin tarpeettomaksi. Näin kävi paristolla toimivalle purkinavaajalle. Ei niin, etteikö se olisi toiminut, purkit vain onkin vaihdettu erilaisiin, auki vain vetäistään rinkulasta tai nauhasta. Siinä avaajani nyt nököttää hyllyllä muutaman muun pikkuisen kapistuksen seurana odottaen käyttöä.

Pesukoneeni piipittää vienosti, kun on saanut työn tehtyä ja minulle tulee vastustamaton halu vastata, että odota, äiti tulee ihan kohta. Muistan myös silloin tällöin kehaista pesutulosta eli toistaiseksi meillä menee oikein hyvin.

Tietokoneen kanssa meillä on viha-rakkaussuhde. Olin juuri hylkäämäisilläni sen, kun viimeisellä yrityksellä sain sen tottelemaan emäntäänsä. Tämä kone on oikeasti oikutteleva tapaus, eikä vika ole ollut, kuin ehkä pari kertaa koneen ja tuolin välissä. Ja sitten kun oikein pärrään tämän koneen ääressä, mies tulee kysymään saako hän katsoa, mutta eihän se käy, että toinen konettani näpelöisi. Kauempaa ohjeita voi ja saakin antaa, mutta ei koskea. Sama on toisinpäin, en koske hänen koneeseensa.

Ajalla ennen älykännyköitä minulla oli sellainen puhelin, joka eli omaa elämäänsä; soitteli ja lähetteli viestejä laukussani levätessään. Sitten tutut kyselivät, mitä se viesti tarkoitti tai ettei kuulunut mitään soittaessasi. Puhelin oli päältä kaunis, mutta muuten mallia älyvapaa.

Autoni on sellainen vekotin, johon en koske kuin ajaakseni, huollon pojat pitävät sekä Enriquen (autoni nimi), että sen emännän tyytyväisinä.

Laitteet ovat tarpeellisia, mielenkiintoisia, hauskojakin ja helpottavat arkea, kun vain muistaa, että omistaja on pomo ja vempele vain palvelija.

Kun opin ajamaan pyörällä

Kaunis paahteinen kesäpäivä, jolloin halusin oppia ajamaan polkupyörällä. Tätini luokse oli tullut kesävieraita Valkeakoskelta. Hänen miehensä sisar perheineen. Menin pyytämään heidän tytärtään Tuijaa avustamaan minua opettelussa. Polkupyörällä ajon opettelu oli hankalaa, koska oli vain aikuisten pyörä. Äiti lupasi pyöränsä ja isä laittoi siihen puisen keinun laudan rungon väliin. Siitä jalat ulottui maahan ja oli turvallisempaa opetella ensin tasapainoa. Meidän kylällä oli paljon lapsia, jotka olivat kerääntyneet katselemaan opetteluani. Neuvoja sateli joka puolelta. Tuija oli minua hiukan vanhempi ja hän lupautui avustamaan harjoittelussa. Hauskanmaantiellä oli loivaa alamäkeä ja sinne sitten sunnattiin. Tuija piti rissasta kiinni ja poljin alamäkeen. Muutamien kertojen jälkeen ajoin jo ilman apua. Pitihän sitä taitoa sitten näyttää muillekin ja lähteä ajamaan Pitkäahontielle. Toiset varoittelivat, että taito ei ole vielä tarpeeksi hyvä ja voin kaatua. En tietenkään uskonut, vaan näytin kuinka ajan ilman käsiäkin. Huonostihan siinä kävi. Kaaduin ja joku osa etupyörästä raapaisi palan säärestäni. Verta vuotaen ja itkien suuntasin kotiin paikattavaksi.

Aarteen etsintää

Lauseen muodostavat sanat ja piirtävät mielikuvan aivojeni luomasta aarteesta. Tämä paperi on vaskolini, jolle huuhdon sanataidekultaa, Älynkimallusta. Neronleimauksia. Naurunpyrskähdyksiä. Ilonpilkettä. Hymynvälkettä. Ne ovat paljon enemmän, kuin maallinen mammona. Se aarre on onnellisuus. Se on sitä aarretta, mitä minä etsin. Viisaus, ilo ja onni. Sisimmässäni on niiden tallelokero.

Tunnetko inspiraation?

Olen minä kerran tehnyt treffit sen kanssa. Odotin sitä tunnin, ehkä jopa kaksi, muttei se tullut. Eikä meistä tullut kavereita. Kerran se on yhtä kirjoitustani väittänyt omakseen, muttei se pidä paikkansa. Olen kuullut, että sillä on sellaisia taipumuksia. Monet ovat kuulemma kokeneet aivan samoja pettymyksiä. Kyllä kaikki kirjoitukseni on omasta päästä ihan itse keksitty. Eikä minkään inspiraatioimpulssin, jonkun tekstisysäysen vierailun sisimmässäni tekemiä.

Kullan huuhdontaa

Missä on aarteesi, siellä on sydämesi. Näin vanha viisaus on aina lausahtanut. Ihmisen elämän ympärille voi kietoutua monenlaisia houkuttimia aarteeksi. Tykkää kiiltävästä, kuin harakka, on aina sanottu. Raha ja omaisuuden tavoittelu on ahneuden suurin pahe. Moni raataa tiukalle itsensä ja viimein väsähtää ja tuloksena on henkinen romahtaminen.

Olisi järkevämpää antaa elämän kuljettaa omia latujaan. Tyytyä vähempään ja nauttia elämästä.

Itse taas olen menettänyt nuorempana aarteen. Menin kotini rannassa uimaan. Palatessa hulahti vihkisormus sormesta hiekkapohjaiseen matalikkoon. Pysähdyin heti ja luulin löytäväni sormuksen heti. Vaan kun ei alkanutkaan löytyä. Aloin varovasti velloa hiekkaa. Ei löytynyt. Aloin tuntea toivottomuutta. Kauan etsin ja etsin. Ei vaan kultasormusta löytynyt. Täytyi tulla huolestuneena pois uimasta.

Nyt myöhemmin olen katunut, kun en lyönyt keppiä merkiksi siihen kohtaan, mihinkä sormus putosi. Ei olisi pitänyt antaa periksi ja uskoa, että sitä ei löydy. Asia on jäänyt vaivaamaan ja uskon aina, että vielä kerran sen löydän. Kun vesi on laskenut matalaksi, olen käynyt tutkimassa. Muistan kyllä kohdan, mihinkä putosi. Täytyy käydä kultaa huuhtomassa seulalla. Jospa sitä löytyykin, kun niin varmasti uskoo ja toivoo. Elämässä pitää olla unelmia ja toivoa.

Lukutoukan purema

Lukutoukka puri minua melko pian sen jälkeen, kun opin lukemaan. Havaitsin, että sehän avasi minulle aivan uuden seikkailuja täynnä olevan maailman. Ja pian huomasin, että lukutoukalla oli taipumusta mielikuvituksen siivin lehahtaa välillä Harrastaja-kirjoittaja-perhoseksi.

Nyt aivan viime vuosina olen joutunut lääkitsemään lukutoukan puremaa muihin harrastepuremiin altistavalla lumelääkityksellä. Olen päässyt paranemaan hyvin lievälle lukutoukka purema-asteelle, vapautumaan lukukoteloitumisestani.

Niin hiljaista

Minä istuin rannalla hiljaa,

soi lehdoissa lintujen kuoro.

Käen kukunta kaukaa kuului.

Vaahteranoksat varjonsa loi,

suojaten paahteelta auringon.

Laine hiljaa rantaan löi.

Niin hiljaista kaikkialla-

Valkeat juhannusruusut tuulessa keinuu,

mehiläinen mettä juo.

Mitä tunnenkaan- niin suurta kaikki.

Lempeä vihreä kehto mieltä keinuttaa.

Aarteen etsintää

Lapset ovat aina rakastaneet aarteen etsintää. Näitä leikkejä minäkin lapsena siskojeni kanssa aina joskus leikin ja ulkona luonnossa kesäisin se oli tosi kivaa. Sai kätkeä aarteita kivien ja kantojen alle, puskien juurelle, minne vain keksimmekään. Piirsimme sitten paperille toisillemme karttoja, joissa oli tarkat ohjeet, mistä aarteen löytää. Joskus aarre löytyi helpostikin, mutta välillä sitä piti etsimällä etsiä tai se jäi löytymättä, mikä tietysti harmitti. Kätkettyjen aarteiden joukossa saattoi olla joku helmi, josta sisko ei muuten malttanut luopua. Mutta löytäjä sai pitää sen omanaan. Kannatti siis etsiä.

Vartuttuani aarteen etsintäni jatkui, ei tosin samanlaisena, kuin lapsuudessa. Raamatussa on kertomus peltoon kätketystä aarteesta. Arkisena päivänä vuokraamallaan pellolla töissä olleen miehen kyntöaura tai kuokka osui aarteeseen. Onnessaan tästä, mies kätki aarteen uudestaan peltoon, myi kaiken mitä omisti ja osti sen pellon. Odottamatta, pyytämättä ja vaivaa näkemättä löytynyt aarre muutti miehen elämän.

Elämäni myöhemmässä vaiheessa itse olin tulossa tähän samaan tilanteeseen, kuin tuo Raamatun kertomuksen mies, odottamattoman aarteen löytymiseen. Mutta siihen kului vielä vuosia, jotka eivät aina olleet helppoja.

Jumalan alkaessa kutsua minua yhteyteensä, olin hyvin eksyksissä. Etsin jotain, mutta en tiennyt mitä. Mutta minulla oli hyvä ystävä. Hänkin etsi. Ehkä häntä voisi verrata Raamatussa kerrottuun kauppiaaseen, joka etsi kalliita helmiä. Kun hän sitten löysi yhden kallisarvoisen helmen, myi hänkin kaiken mitä omisti ja osti sen helmen.

Ystävälleni tämä elämän syvimmän tarkoituksen etsintä, jota aarteen etsimiseksi voi verrata, oli tutumpaa. Hän oli käynyt hengellisissä tilaisuuksissa aiemminkin. Itse niitä vierastin ja kartoin.

Tuntuu aivan siltä, että Taivaan Isä oli piirtänyt ystävälleni kartan, jossa oli ensin ohjeet hänelle aarteen kätköpaikalle ja myös jatko-ohjeet minua varten. Ystäväni merkitys minulle tässä roolissaan oli ratkaisevan tärkeä. Ilman hänen esimerkkiään ja rohkaisuaan olisin jäänyt puolitiehen ja aarre olisi jäänyt löytymättä.

Samoilla, useamman päivän kestäneillä hengellisillä päivillä Ähtärin seurakuntakeskuksessa lähes neljäkymmentä vuotta sitten saimme antaa elämämme Jeesukselle. Ystäväni vain pari päivää aiemmin. Suuren ilon saimme molemmat kokea ja elämämme muuttui. Saimme Jeesuksen ystäväksemme ja myös meidän välinen ystävyys syveni.

Jumalan valtakunta, jonka uskossa saa omistaa, on suunnaton aarre. Kuuluuhan sen kansalaisetuihin yhteys Luojaamme, syntien anteeksiantamus, Jumalan rakkauden ja voiman osallisuus ja lopulta iankaikkinen, täydellinen elämä Hänen luonaan Taivaassa. Tätä aarretta kannattaa etsiä ja löytää. Ja jokainen etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Tämä on Jumalan Sanan lupaus.

Jossitellen

Jos on sana, jota käyttävät vain suunnittelijat pohtiessaan mahdollisia vaihtoehtoja ja mitä seuraamuksia niillä voisi olla ja ihminen, joka valitsee väärän vaihtoehdon ja katuu elämänvalintaansa, jos olisi tehnyt toisin kaikki olisi luultavasti paremmin. Jossittelijat tuhlaavat elämäänsä katumiseen. Toiset Jossittelijat ovat sen sijaan hyviä suunnittelijoita, jos vain siksi jäävätkin.

Aarteen etsintää

Mistä tietää aarteen

sen mistä tunnistaa

Voiko unessa sen nähdä

vai milloin tavoittaa

Kun sateen jälkeen huomaat

sä seitin kultaisen

se voiko aarre olla

vai näky harhainen

Näin kuvat täällä vaihtuu

aikas kuluu etsintään

kierrät maat ja mannut

etkä ehdi elämään

Kuin tuli joka polttaa

on aarre piilossaan

Vain harva tietää tuntee

se on jo mukanaan

Puutarhani

Katselin ikkunasta pääsiäisen jälkeisellä viikolla, kuinka lunta sataa tuprutti sakeasti. Sulaakohan nuo isot kinokset edes juhannukseksi, mietin. Syksyllä jäi syystyöt tekemättä ja huoli siitä, miten selviän keväällä kaikesta työmäärästä puutarhassani.

Päivät kuluivat ja alkoivathan ne kinokset sulamaan yllättävänkin nopeaan. Levittelin suurimpien kinoksien lumia nopeuttaakseni sulamista ja pihan kuivumista. Oli kova into päästä siistimään puutarhani. Iltaisin kyllä selkä huusi hoosiannaa ja jalat pökkelönä. Ikä painaa jo sen verran. Pää tekis vaikka mitä, mutta kroppa ei kestä. Odotin sitä ihanaa tunnetta, kun saan istua pihakeinuun ja ihailla kätteni töitä. Ensimmäiset krookukset on ilmestyneet kukkapenkkiin. Tuntui, kuin kesä jo olisi alkanut. Ainakin sydämessä. Kylmäähän välillä on, vaikka aurinko lämmittää jo mukavasti, silloin, kun paistaa. Silloin on mentävä ulos, eikä tahdo malttaa tulla sisälle edes syömään. Lintujen laulukonsertit ovat olleet komeita nyt keväällä. Ennustaisiko se kaunista kesää. Niitä ilmaiskonsertteja on mukava kuunnella. Tulee onnellinen olotila.

Kukkapurkkeja ilmestyi taimineen taas aikamoinen liuta ikkunalaudoille. Niitä sitten kuskailen vuorotellen ulos ja sisälle. Nyt osa on jo venähtänyt reippaasti pituutta, joten pelkään, että kukkivatkin ennenkuin saan ne kokonaan pihalle viedä.

Ensimmäiset orvokkiamppelitkin piti käydä ostamassa. Taas se kukkahulluus iski. Kukahan ne kastelee ensi kesänä.

Rakastan puutarhaani, vaikka siinä on paljon työtä ja huolenpitoa.

Muistokirjoitus Kun olen kuollut

Aimo Ahola oli harrastaja henkeen ja vereen. Todellinen sanaleikkijä ja valoisa luonne.

Luotettava Aimo Ajattelija.

Päiväunien klassikkokirjailija, sankari, nero, seurallinen, elämänviisauden maailmankuulu guru.

Halusi, että hänet tunnetaan yleisesti lempinimellä Aimo Tekijä.

Taituri-virtuoosina, jonka Räiväkirja-teosta luetaan ympäri maailman. Olla ihailtu, suosittu stand-up-koomikko.

Eli satavuotiaaksi onnelliseksi vanhaksi äijjänkäppänäksi.

Valvottu kesäyö

Vedin peittoa pään yli. Luulin sen estävän salamoinnin näkemisen. Laskimme jyrinästä, kuinka kaukana ukonilma oli. Päivä oli ollut kaunis, lämmin ja aurinkoinen. Oikea hellepäivä. En saanut unta. Taas kerran vanhempani huomasivat, että jotain oli rautatiellä tapahtunut. Isä ja äiti lähtivät katsomaan rataa pitkin Inhan asemalle päin, että onko siellä ollut joku onnettomuus. Autohan siellä oli ajanut junan alle. Pelotti, jos vanhemmille sattuu jotain. Autossa oli ollut koko perhe ja kaikki kuolleet. Mietin, että juuri päivällä näimme heidän ajavan meidän ohi auton ikkunat avoimina. Lapset roikkui ikkunassa ja heiluttelivat käsiään sieltä. Loputkin unen rippeet katosi, kun se kaikki palautui mieleen. Suru niiden ihmisten puolesta.

Itku pitkästä ilosta

Kuullessani tuon lauseen ensimmäisen kerran, päätin iloita usein, mutta vain lyhyinä pieninä pätkinä, välttääkseni itkun mahdollisuuden. Sanonnasta tuli elämänviisauden opettajani.

Viime vuosina olen tullut hieman toisiin ajatuksiin. Seuratessani suomalaisten urheilijoiden voittoja urheilukilpailuissa, on voiton hetkellä silmäkulmani alkaneet vuotaa tunneherkkyyden paljastavaa nestettä, jota kyyneleiksi sanotaan ja itkuksi tulkitaan.

Miehuuteni huutelee taustalla, että mitä itkua se muka on, kun siinä ei ole ääntä mukana. Tulee ihan liki ja kuiskaa korvaani: - Onneksi kukaan ei nähnyt.

Romantiikkaa

Avatessaan kotioven Lea hätkähtää, kun puhelin pirahtaa soimaan. Harvoin hänelle kukaan soittaa.

- Tunnetko äänestä, vai täytyykö esitellä, kysyy miehen ääni.

Eero, mitä sinä tänne soittelet, Lean sydän hakkaa vimmatusti, nytkö se taas alkaa, hän ajattelee.

- Sano ees, mitä pojalle kuuluu, Eero pyytää.

- Ethän sinä ole vuosikausiin pojastas piitannu, tuskin koskaan piittasitkaan, Lea suutahtaa ja sulkee puhelimen.

Syksy menee omaa tahtiaan, Eero on soitellut Lealle ja on viimein saanut tavata poikansa, 9 vuotiaan Santun, jonka on viimeksi nähnyt 7 vuotta sitten.

Tulee jouluaaton aatto, Santun ja Lean rauha vähän häiriintyy, kun ovikello kilahtaa. Eero seisoo oven takana sylissään suuri joulupaperiin kääritty paketti ja toinen vähän pienempi kainalossa.

- Saako tulla sisälle hetkeksi, hän kysyy,

- No, mikäpä sua estäiskää, Lea yrittää pysyä rauhallisena, kun Eero astuu eteisen puolelle. Santtu seisoo Lean vieressä ja katsoa napittaa Eeroa kirkkain silmin.

- Meillä on hieno kuusi, hän sitten kertoo vilkuillen suurta pakettia Eeron sylissä.

- Oletko ihan ite sen metästä hakenu, Eeroa hymyilyttää.

- Me haettiin se kaupasta, tahokko nähä, miten hieno, Santun silmät loistavat.

- Ompa tosiaan komee kuusi, tähti vain latvasta puuttuu, Eero sanoo.

- Antaahan nyt sen kuusen olla, meillä on tässä vähän kiireitä vielä, Lea puuttuu isän ja pojan jutusteluun. Hänen mielensä on Eeron lähdettyä kaaoksen vallassa. Katkeruus tulee jostain kaukaa, muistikuvat heidän viimeisestä yhteisestä joulustaan. Eeron isäkin oli ollut mukana ja viina oli virrannut.

Joulun mentyä poikkeaa Lea töistä tullessaan tavaratalossa, hänellä on pari asiaa, joita ei lähikaupasta saa. Kun Lea lähestyy kassaa, huomaa hän edellään kassajonossa Eeron ja tekee hämmentävän huomion. Eeron ostosten joukossa ei näy ensimmäistäkään kaljapulloa eikä tupakkaa. Kun hän on aikeissa eritellä Eeron muita ostoksia, kääntää Eero päänsä ja huomaa Lean. Katseet kohtaavat. Eeron ruskeat silmät näyttävät yllättyneiltä.

- Tuleeko teille muuta, kysyy kassaneiti ja Eero alkaa kaivaa lompakkoaan. Lea tuntee poskiensa kuumotuksen maksaessaan omia ostoksiaan.

- Onko Santtu tykänny lahjastaan, kysyy Eero, kun he ovat ulkona.

- Miksei olisi, Lea nopeasti vastaa.

- Entäs sinä omastas, Eero sitten kysyy,

- Olen minä tykänny, on Lean pakko sanoa. Hänellä on kiusaantunut olo.

Helmikuu on alkanut kylmissä merkeissä. Lea on ajatellut Eeroa paljon, liiankin paljon. Kun hän työpäivän jälkeen kiirehtii pysäkille, on siellä jo toinenkin odottaja. Eero seisoo selin häneen.

- Mihinkäs sinä olet menossa, Lea kysyy yrittäen pitää äänensä normaalina, et kai meille ole tulossa.

- Ajaisitko pois, jos tulisin, Eero kääntyy katsomaan Leaa silmiin,

- Tuskin ajaisin, Lea vastaa, Santtu on kovasti ootellu. Ja sinä, huutaa hänen sydämensä.

- Jos minä sitten tulen, Eero sanoo. Peräkanaa he nousevat autoon, menevät vierekkäin istumaan.

Lea ja Santtu ovat matkalla mummolasta kotiin. Äiti oli tapansa mukaan ollut tarkkanäköinen ja vaistoinen,

- Et kai sinä vain ole rakastunu siihen ronttiin uudestaan, oli hän kysynyt. Lea oli raivokkaasti väittänyt vastaan, vaikka olikin tajunnut äidin olevan oikeassa. Niin ei saa käydä, on hän itselleen sanonut, ei enää samaa kiirastulta.

Ja kuitenkin, miten järjettömästi hän Eeroa kaipaakaan. Katkeruus entisajoista on hiljalleen sulanut viime viikkoina.

- Voi lapsiriepu, mitä teijän elämästä tulee jos sen Eeron siihen taas päästät sotkemaan, oli äiti huokaillut.

- Ei se mitään sotke, oli Lea vastannut, kyllä minä osaan sen varan pitää,

- Niinhän sinä luulet, oli äiti sanonut, kyllä siinä järki katoo, kun tunteet vie.

Kevät on tullut ja Lea on alkanut kulkea pyörällä töissä. Tie on sula ja kuiva, aurinko paistaa ja lehdet ovat puhjenneet puihin. Lean tekee mieli hyräillä, odotus tulevasta illasta täyttää ajatukset. Äkkiä hän huomaa kaksi koulupoikaa edessään ja jarruttaa kiivaasti.

- Kato akka etees, sanoo toinen pojista äänenmurroksen värittämällä äänellä, eikö sulla oo silimiä päässäs, Lea hypähtää pyöränsä päältä ja taluttaa sen poikien ohi, "tarviiko kulkee niin leveesti", hän ärähtää. Kaikenlaisia, hän ajattelee sydän hakaten. Kotiin tultuaan Leaa jo naurattaakin poikien mahtailut.

Lea on taas matkalla töihin. Mielessä pyörii edellinen ilta ja Eeron sanat. Tekee mieli hymyillä vain koko ajan.

Eero oli puhunut kihloihin menosta, hääpäivästäkin oli ollut puhetta.

- Tarkoitatko, että uudestaan naimisiin, oli Lea kysynyt,

- Tietenki vain siinä tapauksessa, että sinäki tahot, Eero oli sanonut pilke silmissään,

- Kyllä minä tahon, oli Lea huudahtanut, älä epäilekään.