Istun tylsänä aamun hämärässä ulos tuijottaen antaen ajan kulua. Näyttää sataa tihuuttavan vettä tai melkein räntää, lämpömittari on nollan tienoilla. Sää näyttää niin kolealta, että taitaa vilukissan kävelylenkki jäädä tänään väliin.
Päivän lehti lojuu vieressäni pöydällä, mutta tahtoisin lukea sen päivänvalossa ja kun en halua sytyttää lamppua, odottakoon kanssani. Valkeneeko päivä vai onko sitä turha vahdata. Jos kestän tarpeeksi kauan tätä pimeyttä, tulee talvi ja sitten vihdoin kevät kaipaamani valon kera. Istuisinko tässä ihmettelemässä kevääseen saakka?
Olen ehdottomasti kevätihminen, loppusyksyn ja alkutalven ajatuksissani pyörii vain kevät ja kevät. Mieleni sopukoissa katselen likaiselle tienpenkalle nousevia leskenlehtiä ja sinne tänne ilmestyviä vihreitä ruohonkorsia. Sitten kohta onkin jo valkovuokkojen aika.
Eihän syksyn pimeydessä voi olla odottamatta kunnon talvea; hohtavan valkoisiksi huurtuneita puita, järvelle jäätä ja lunta - latuja. Ja sitten kun minä sinne hiihtämään menisin, aurinko jo paistaisi. Jos ja kun teemme hiihtoreissun Lappiin, on talvi ihan hyvä, nautinnollinenkin vuodenaika, ehkä siellä joinain päivinä unohdan jopa kevään ihanuuden.
Kaikki tulee ja myös menee aikanaan, keväällä pakosta siirrynkin jo odottamaan kesää; vesien lämpenemistä, tulevaa satoa kasvimaalta, ensimmäisiä mustikoita.
Vaikka olenkin innokas puolukoitten ja karpaloitten poimija syksyä en koskaan toivo tulevaksi. Mutta toisaalta, jos pääsen pohjoiseen maisemia ihailemaan ruskan värien peittäessä tunturien rinteet, on sen ajan syksykin siedettävä. Tunnustan olevani enemmän, kuin vähän "lapinhullu".
Optimisti odottaa ja sitten kun ei keksi tulevaisuudessa mitään odottamisen arvoista, voi vain elää muistoissa, missä kesät olivat lämpimiä ja talvet lumisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.