Hiljaisuus

            Muistan sen
               rauhan
            sen suuren
            hiljaisuuden
            vain lintujen
                laulut
              ja tuulen
                humina
               ei muuta
             Ympäristö
           huokui rauhaa
               niinkuin
             maailmassa
                ei muuta
                olisikaan
             Ei asumuksia
             ei suuria teitä
            vain järven ranta
              ja se poukama
                 pieni vaja
               ja porraspuu

                               

                       Tuula Tammela


Hiljaisuutta

Kuuntelen, kuuntelen hiljaisuutta,
ihailen luonnon kauneutta.
Näen siinä jäljet Jumalan työn,
vaikka kuulen jo kaikuja synkän yön.

Herra kaiken loi hyväksi aikanaan,
kun Sanallaan teki meren ja maan.
Hän meidän hoitoomme uskoi sen,
tämän maan niin kauniin ja puhtoisen.

Meissä vallan sai ahneus ja itsekkyys,
silloin yllemme lankesi synkeä syys.
Jälkeemme jää paha tuho ja saasta -
pian muisto vain jäljellä kauniista maasta.

Vaan kerran on kyynel viimeinen
pois pyyhitty poskelta pallon sen,
jossa paha ei enää tuhoa tee,
jossa Ikuinen Rakkaus hallitsee.

          Riitta Naapila

Livenä TV-kameroiden edessä

Kääntelen Ykköset lehden sivuja. Luen sieltä ja täältä mikä kiinnostaa. Silmäni osuvat tekstiin: Tarina-teltta saapuu Keskiselle Tuuriin. Tule ja kerro oma tarinasi joka on sinuun vaikuttanut ja jäänyt mieleesi pysymään. Me kuvaamme sen, ja kokoamme tarinat TV-ohjelmaksi ja lähetämme ne myöhemmin televisiossa.
Tämä alkoi kiinnostamaan minua. Mitäpä kertoisin? Kelasin asioita elämäni varrelta. Ei omasta elämästäni niin erikoista oikeastaan. Mutta Äitini tarinoita on monia joita muistan. Äiti kertoi niitä niin vakuuttavasti ja aidon rehellisesti, että ne ovat taltioituneet lapsen mieleen.
Tosi tapahtumia elämästä, mitäpä jos kertoisin sen pallosalama tapahtuman. Siinä on ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Oli noussut valtavan kova ukonilma kotimme päälle. Äiti oli monen pienen lapsen kanssa yksin kotona. Isä oli jossain kaukana metsätöissä.
Ukkonen iski ja räiski voimalla. Yhtä-äkkiä räjähti kuin tykillä olisi kamarin ikkunan edessä ammuttu. Repivä ääni ja ryske kuulu, ja valtavan iso koivu pirstoutu ikkunan edessä kantoa myöten palasiksi. Äiti hädässään sieppasi lapset syliinsä suojaan ja huudahti: Ehkäpä Jumala meidät varjelee. Samalla näki silmissään, kun pallosalama tuli kamarin ikkunasta parin metrin päästä ja häipyi tuvan takan savupiipun kautta ulos.
Kartano oli täynnä savua ja käryä. Tulipaloa ei kuitenkaan tullut. Äidille ja lapsille ei sattunut mitään, mutta koettelemus ja pelko olivat valtavan järkyttävä. Tämän tarinan kerroin. Kun menin Tarina-telttaan. Siellä käskettiin vaan istua tuolille ja alkaa kertomaan ja TV-kuvaajat kaksi ihmistä kuvasivat edessä.
Kerroin muistikuvina mitä olin kuullut Äidin kertovan. Solkenaan tuli puhetta, eikä tullut hämminkiä mitä puhuisin. Selvisin tarinastani. Ohjelman nimeksi oli tullut: Pallosalama ja se on lähetetty uusintanakin teeveessä. Mistä lienee se rohkeus kokeilla kaikkea. Jälkeen päinkin sitä ihmettelee.

                                             Elli Halttunen

Hiljainen ilta

Ilta pimenee vähitellen, linnut toinen toisensa jälkeen lopettavat laulun tältä päivältä, mutta minkä jälkeen joutsenet hiljenevät, ne vasta pimeässä aloittavat ns. laulunsa tai siis huutonsa. Ehkä ne pelkäävät pimeässä, näkevät mörköjä ja kutsuvat apuvoimia, vaikka eivät haluakaan toisia lajikumppaneita järvelleen.

Siinä sitten ihmispolo yrittää nukkua torvien törähdellessä.

                                         31.8.2019 Maikkis Murtokuja

Kun olin aineeton

Kevättuuli heitteli roskia nurmikolla, minuakin samalla- välillä nousin lentoon ylös ja sitten pudota mätkähdin alas kosteaan maahan. Välillä lähdin huimaan lentoon kauas pihanurmikosta kohti lähimetsikköä. Lähimetsikköä, jossa suuret kuuset tervehtivät leijuvaa arvokkaasti. Kuusien väleissä kasvavat pihlajat ja koivut vain vilkaisivat ohimenijää huvittuneina; outo lintu.
Järvenrannassa kirmasin hiekkajyvästen kera lämpimässä tuulessa. Jyväset pistelivät kiusoitellen paljaita jalkojani. Vesilinnut kiistelivät pesäpaikoista ja hauki mekasti kutukaislikossa. Ranta ei ollut pitkä. Välillä tuuli kääntyi ja jatkoi sitten tulosuuntaan. Julma syksyä enteilevä viima vei minut kohti järvenselkää. Tuonnekko hukkuisin? Ei sentään, tuuli jätti minut pienelle luodolle, keskelle lokkienpesiä. Uusi tuulenpuuska pelasti joutumasta lokkilasten päivälliseksi.
Aikani sain lennellä vapaana, kun olin, enkä sittenkään ollut - aineeton henki.


                                    Maikkis Murtokuja

HILJAISUUS

Eräässä elämänvaiheessa pakenin hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kapakkaan. Kunnes järki piti minulle puhuttelun. Sen onnistui ylipuhua minut hiljaisuuden ja yksinäisyyden suurimmaksi ihailijaksi. Se vetosi haluuni päästä ilmaisemaan itseäni kirjoituksillani. Nyt jälkeenpäin olen todennut, että järjellä oli omia taka-ajatuksia. Se lupasi, että hiljaisuuteni ja yksinäisyyteni olisi yhtä riemujuhlaa (?) Järki väitti olevansa kuin aurinko ja voin ottaa ällikkää sen valossa kuin mollikkaa. Se sano, että hölynpöly on hölisevän sanailijan äänteellistä kielitomua. Tarvitsee paremminkin kuulosuojaimet kuin hengityssuojaimet. Kieleen voi pesiytyä pötypesäkkeitä jotka hölyävät täyttä soopaa, höpinää ja kukkua. Eivätkä järjen tarinat tähän loppuneet. Enkä minä ole kyllästynyt niitä kuuntelemaan. Minun piti avata niille oikein ihan oma kanavakin. Räiväkirja.



                                                  AIMO AHOLA

Kiitosmielellä äitiä muistaen

Kun olimme siskoni kanssa tänä kesänä pienellä porukalla raivaamassa jo kylmäksi ja autioksi jääneen lapsuuden kotimme ympäristöä ja sisätiloissakin pengoimme, eteemme tuli monenlaista yllätystä. Eikä ajatusten kiitoa vuosikymmenten taakse voinut estää. Etenkin oma äiti tuli itselle mieleen.

Kotimme ullakko oli arvoitus, jonne ilman hengityssuojia ja kertakäyttöhanskoja emme uskaltautuneet ja otsalamppujakin tarvittiin, koska sähköt on vanhasta kodistamme katkaistu. Mutta sinne oli päästävä penkomaan. Jos sieltä jotain arvokasta ja muistorikasta löytyisi.

Ja löytyihän sieltä rojujen alta monenlaista muistoa, kuten kortteja, kouluaikaisia piirrustuksia ja erilaisin lehtileikkein täytettyjä vihkoja. Joku tutun näköinen vaate myös löytyi ja löytyipä kankaan tilkkukin, josta muistan minulle ja siskolleni ompelijalla teetetyt samanlaiset mekot. Äiti ompeli itse meille neljälle tytölleen kaikki vaatteet kun olimme pieniä. Hän oli silloin vielä terve ja voimia riitti.

Päätimme siskoni kanssa jo lopettaa penkomisen, kunnes silmiimme osui vanha rähjäinen pahvilaatikko, jonka uumenista kaivoimme nipun kirjeitä. Omiamme ne olivat ja olimme ne äidillemme kirjoittaneet viitisenkymmentä vuotta sitten. Tämä oli aikaa, kun oli lähdettävä tutuista kotiympyröistä opiskelemaan, sen myötä työelämään ja elämäntilanteet muutenkin muuttuivat.

Puhelinta kodissamme ei tuohon aikaan ollut, välimatkat olivat pitkiä ja kulkuyhteydet huonot. Ainoaksi yhteydenpitotavaksi jäi kirjoittaminen. Onneksi äiti oli säästänyt nämä arvokkaat kirjeet muistoksi meille. Samoin olen itse tehnyt hänen lähettämilleen kirjeille.

Millainen seikkailu menneisyyteen omien kirjeiden lukemisen myötä tulikaan. Moni koettu asia tuli elävästi mieleen, mutta unohtamistakin oli tapahtunut. Sekin että kuvailin äidilleni kirjeessä ensimmäisen yön olleen kauhea, kun tulin kotiin sairaalasta esikoisen synnyttyä. Pari kuukautta myöhemmin kirjoitettu kirje jo pursusi oman vauvan ihanuutta. Nyt nämä kirjeet ovat aarteita tälle esikoiselleni ja hänen lapsilleen.

Äiti oli hyvin lämmin ja herkkä ihminen ja rakasti paljon, meitä kaikkia. Hänelle oli helppo avautua. Välillä tarinaa riitti kerrottavaksi kynä sauhuten, sivukaupalla. Myöhemmin kun puhelinyhteydet saatiin, kirjoittaminen jäi vähemmälle. Sitten soiteltiin.

Kun vielä esikoisen jälkeen kaksi kertaa aloin odottaa vauvaa, äiti oli ensimmäinen jolle ilouutisen puhelimessa kerroin. Onnen ja liikutuksen kyyneleitä ei voinut olla kuulematta.

Nyt kun äiti ja isä ovat olleet jo kauan poissa ja vanha kotimme hiljalleen hiipuu, kiitollisuus täyttää mielen. Eikä vähiten siitä, että äiti aina kirjeissään korosti uskomisen tärkeyttä ja opasti meitä lapsiaan Jeesuksen viitoittamalle tielle joka vie perille Taivaan kotiin.


                                                        Terttu Paananen