He luulivat että tämän minä osaan, mutta ikävä kyllä erehtyivät. Tilanne tuli eteen nuoruuteni herkkinä vuosina 1960-luvun puolivälissä keskikoulussa opiskellessani. Elettiin talviaikaa jo vähän kevään puolella ja meillä oli koulussa kuvaamataidon tunti, päivän viimeinen tunti aluillaan. Kylämme keskuskoululle, jossa viisiluokkaisen keskikoulun lisäksi toimi myös kansalaiskoulu, oli tulossa hiihtokilpailu. Koulun käytävän ilmoitustaululle piti saada mainos kyseisestä kilpailusta.
Tykkäsin piirtämisestä ja kuvaamataito oli vahvuuteni. Kun opettaja tunnin aluksi kysyi, kuka tekisi kilpailukutsun, joku ehdotti minua. Koin tilanteen kiusallisena, koska olin ujo, enkä tuntenut itseäni niin hyväksi, että pystyisin mainoksen tekemään. Ei ollut aiempaa kokemusta tällaisesta. Suostuin kuitenkin, jännitystäni nieleskellen. Sitten opettaja ehdotti että toiset voisivat lähteä kotiin ja antaa minulle näin työrauhan. Hämmentyneenä hyväksyin tämänkin.
Luokkaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Pulpetit paukkuen he poistuivat paikalta ja minä jäin yksin, tyhjä kartonki ja työvälineet edessäni. Opettajakin lähti, ehkä kokeita tarkastamaan tai muuta tekemään opettajain huoneeseen. Minun piti viedä hiihtokilpailun mainos sinne, kun saisin sen valmiiksi. Oli vain tunti aikaa. En muista minkälaisen ohjeistuksen työn tekemiseen sain, mutta minulle iski paniikki heti alkuunsa. Jotenkin meni koko toimintakyky ja poskiani alkoi polttaa.
Tunti loppui hyvin pian enkä saanut mitään aikaiseksi. Jotain kartongille raapustin, mutta pilalle se meni. Oli kuitenkin pakko viedä töherrys opettajalle ja kertoa tilanne. Kauhusta kankeana, posket jännityksestä hehkuen koputin opettajain huoneen ovelle. Muistan sen hämmästyneen ja tutkivan katseen, minkä ovella kohtasin. Oli tosi nolo tilanne.
Katse maassa, mieli allapäin lähdin koululta kävelemään kotiani kohti. Matka ei ollut pitkä, joten talvi-ilmakaan ehtinyt viilentää hehkuvia poskiani. Vanhempi siskoni oli ehtinyt jo koulusta kotiin kun sinne hiippailin. Heti hän alkoi udella, mitä koulussa oli tapahtunut koska olin niin punainen. En kertonut. Niinpä hän tiukkaan sävyyn kertoi ottavansa selville syyn. En tiedä, tekikö hän näin. Mutta itkuksi minulla meni se loppupäivä.
Vaikka hyviäkin päiviä koulussa oli ja sain kokea onnistumisen iloa, ikävillä asioilla on taipumus jäädä mieleen. Varsinkin kun kokee tulleensa väärin kohdelluksi eikä ole rohkeutta puolustautua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.