Mummoni kuoli, kun olin kaksi vuotias. Mitään muistikuvia ei ole, kuin mitä on kerrottu. Mummo olisi halunnut ottaa minua syliinsä, mutta ei uskallettu antaa. Pelättiin, että pudottaa. Kova mummo-kaipuu minulla on ollut lapsena. Kadehdin kavereitani, joilla oli mummo. Muistan, kun olin kummitätini Eevan luona usein kesäisin. Naapurissa asui mummo, joka tuli aamuisin istumaan kummini pihakeinuun. Hän pyysi kampaamaan tukkaansa ja opetti minut letittämään hänen hiuksensa. Se tuntui kivalta. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että tätini, joka oli meille kaikille sisaruksilleni rakas ja tärkeä. Hän korvasi mummon kaipuuta ja näin se hälveni. Teimme tädillemme äitienpäiväkortitkin joka vuosi ja myöhemmin aikuisena veimme kukan tai jotain muuta lahjaksi. Tädin luokse juoksimme, jos kotona tuli riitaa. Samoin teki tyttärenikin, kun asuimme lähekkäin. Sieltä sai lohtua, hyvää pullaa ja mansikkamehua. Tätini ei koskaan sotkenut välejämme, vaan löysi oikeat sanat. Silloin paha mieli ja riita unohtui.
Toinen mummoni oli kuollut jo nuorena. Isäni sekä sisaruksensa joutuivat lastenkotiin.
Siitä tulisi jo toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.