Oli rauhallista helmikuista perjantai-iltaa siinä. Yhtäkkiä tuli kaaos. Yhdellä puhelinsoitolla. Naapurinrouva soitti ja ilmoitti, -kuule, kun teillä lyö lieskaa savupiipusta, "ei kai", huudahdin, -onko isäntä kotona, rouva varmisti. Siinä polvet löi loukkua puhelimesta tultua, säikäys oli sen verran kova. Isäntä ei ollut paraimmassa kunnossaan, perjantai kun oli ja tilipäivä. Salamana hän kuitenkin ponkaisi sängystä ja ryntäsi tukka pörrössä ulos tarkistamaan, miltä näyttää. Hän kielsi soittamasta minnekään, -katotaan nyt ensin tilanne, hän lausahti. Soitin kuitenkin palokunnalle, nokipaloa epäiltiin, niitä oli meillä ennenkin ollut.
- Laitetaan auto tulemaan, he sanoivat. Isäntä antoi tulla ärräpäitä, kun kuuli minun soittaneen, hänen mielestään tuonvertainen olisi omin voiminkin hoidettu. Niinkuin aina ennenkin. Ei mennyt viittä minuuttia enempää, kun oli jo piha täynnä paloautoja, kolme paloautoa ja vielä sairasautokin jonon jatkona. Eivät sentään tulleet pillit soiden. Palomiehet tutkivat paikat, kiipesivät vinttiin tarkistamaan muurin, ei näkynyt ensimmäistäkään tulenlieskaa. Mahtoi siinä naapureita huvittaa. Ei ollut tosipaikka, mutta kuusivuotias tyttärenpoika kuitenkin veti kiireesti suojapukua ylleen, keräili tavaroitaan reppuunsa. Ja minä kädet vapisten tein samaa, kaiken varalta kokosin papereita, valokuvia, kirjeitä. Palomiehet viipyivät tunnin verran, kolistelivat, varmistelivat, kävivät sanomassa, ettei ole vaaraa. Pääsimme pelkällä säikähdyksellä, pahemminkin olisi voinut käydä.
Koskaan ei voi liika varovainen olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.