Kaunis paahteinen kesäpäivä, jolloin halusin oppia ajamaan polkupyörällä. Tätini luokse oli tullut kesävieraita Valkeakoskelta. Hänen miehensä sisar perheineen. Menin pyytämään heidän tytärtään Tuijaa avustamaan minua opettelussa. Polkupyörällä ajon opettelu oli hankalaa, koska oli vain aikuisten pyörä. Äiti lupasi pyöränsä ja isä laittoi siihen puisen keinun laudan rungon väliin. Siitä jalat ulottui maahan ja oli turvallisempaa opetella ensin tasapainoa. Meidän kylällä oli paljon lapsia, jotka olivat kerääntyneet katselemaan opetteluani. Neuvoja sateli joka puolelta. Tuija oli minua hiukan vanhempi ja hän lupautui avustamaan harjoittelussa. Hauskanmaantiellä oli loivaa alamäkeä ja sinne sitten sunnattiin. Tuija piti rissasta kiinni ja poljin alamäkeen. Muutamien kertojen jälkeen ajoin jo ilman apua. Pitihän sitä taitoa sitten näyttää muillekin ja lähteä ajamaan Pitkäahontielle. Toiset varoittelivat, että taito ei ole vielä tarpeeksi hyvä ja voin kaatua. En tietenkään uskonut, vaan näytin kuinka ajan ilman käsiäkin. Huonostihan siinä kävi. Kaaduin ja joku osa etupyörästä raapaisi palan säärestäni. Verta vuotaen ja itkien suuntasin kotiin paikattavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.