Enkeleitä matkassa

Meitä oli neljä henkeä lähdössä mummuni hautajaisiin. Tai oikeastaan meitä oli jo melkein viisi henkeä, sillä odotin lähes viimeisilläni toista lastamme. Enkeleitäkin lähti matkaamme. Ehkäpä heitä istahti autoomme useampikin ja joku taisi mennä myös edellä, sillä heti matkan alussa jouduimme tilanteeseen missä enkelit saivat olla valppaina.

Edesmennyt mummuni jota olimme lähdössä saattamaan hänen viimeiselle matkalleen
kotipaikkakunnalleni Keski-Suomeen keväällä 1980, ei ollut ihan oikea mummuni vaan mummupuoli. Oikea mummuni oli kuollut jo hyvin varhain keuhkotautiin, äitimme ja hänen siskonsa ollessa vielä tyttösiä. Muistona oikeasta mummustamme meillä siskoksilla ei ole muuta kuin se, mitä äiti kertoi ja valokuvat. Sitä äiti korosti, että mummu turvasi Jumalaan ja on tallella Taivaan kodissa.

Leskeksi jäätyään pappamme meni uusiin naimisiin ja niin me saimme mummun. Ja hyvän mummun saimmekin. Hänkin turvasi Jumalaan vielä vanhoilla päivillään. Suru oli koskettava kun mummu kuoli ja halusin ehdottomasti lähteä saattamaan häntä viimeiselle matkalleen ja papan viereen nukkumaan.

Autoissa ei tuohon aikaan ollut turvavöitä, ei meidän sinisessä Vauxhall Vivassakaan. Mutta emme osanneet niitä kaivatakaan. Mieheni istui kuskin paikalle, meidän kanssa asustellut äitinsä vierellään. Itse ahtauduin ison vauvavatsani kanssa auton takapenkille. Tuolloin 4 -vuotias vilkas esikoisemme istui viereeni. Hän ei kuitenkaan malttanut kauan istua paikoillaan, vaan nousi etupenkkien väliin hajareisin seisomaan. Hiljaisella kylätiellä emme osanneet varoa tilannetta. Esikoistamme alkoi kuitenkin yhtä äkkiä väsyttää vaikka matka oli vasta aluillaan. Niinpä hän laittoi pitkäkseen viereeni takapenkille. Sitten rysähti.

Sivutieltä taloon pihasta ajoi suoraan eteemme henkilöauto. Ensisäikähdyksestä selviydyttyämme kömmimme autosta ulos ja menimme läheiseen taloon soittamaan apua ja lepäämään. Pieniä naarmuja lukuunottamatta, ehjiä olimme kaikki. Paitsi automme, jonka nokka oli kurtussa ja tuulilasi säröillä anopin pään osuttua siihen törmäyksessä. Anoppi kiitteli karvahattuaan että pää pysyi ehjänä. Oman kiitokseni lensi pilvien yläpuolelle siitäkin huolimatta että mummuani saattamaan emme päässet.

Jäin kuitenkin miettimään miten meidän olis käynyt, ellemme olisi varjeltuneet. Eniten vaivasi se miten esikoisemme oli käynyt, jos hän olisi lentänyt penkkien ylitse tuulilasiin. Ja olisihan meille muillekin voinut käydä vaikka kuinka huonosti. Helpotus oli melkoinen kun sairaalassa tarkastuksessa käytyämme saimme varmuuden että olimme kunnossa. Eikä vauvalla vatsassanikaan ollut hätää.

Puhuttelua ja varjelusta meidän perheessä oli ollut jo aiemminkin. Eräänä lauantai-iltana heinäkuussa 1979 olimme juuri tulleet kotimme pihasaunan löylyistä sisälle, kun ukkonen yllätti meidät. Mustien pilvien huomasimme kyllä kerääntyneen läheisen metsikön taakse ja kauempaa oli kuulunut jyrähdyksiä. Sitten kuitenkin aivan yllättäen, kuului melkoinen pamaus. Salama iski pistorasian säpäleiksi kamarin sohvalla nukkuneen lapsemme pään yläpuolelta ja seinään tuli savuava reikä. Säikähdys oli melkoinen, mutta lapsemme varjeltui eikä tulipalokaan syttynyt.

Monta kertaa vuosien varrella on ollut tilanteita, joissa olisi voinut käydä huonosti. Mutta on turvallista luottaa Sanan lupaukseen, ettei mikään meitä kohtaa Taivaallisen Isämme sallimatta. Ja enkelit Hänen käskystään ovat aina valppaina.