Lapsuudesta nousee esiin paljon muistoja. Yhtään muistoa siitä, että olisin joskus ollut ongella yksin tai kenenkään toisen kanssa, ei tule mieleen. En tiedä, johtuuko se siitä, että meillä siskoksilla ei ollut veljeä ja ongella käymisen yhdistän paremmin poikiin, heidän puuhakseen. Isällä metsätöissä ja rakennuksilla oli kylliksi työtä pitääkseen kuusihenkisen perheemme leivän syrjässä kiinni. Ei hänellä ollut aikaa, eikä voimia kalasteluun ja järvikin oli kaukana.
Jos silloin lapsena olisi ollut mahdollisuus lähteäkin ongelle, olisinko mennyt, sillä minuun iski kastematofobia kylän pikkupoikien kolttosen vuoksi. Tapahtuma jäi hyvin elävästi mieleen. Olin naapurin tytön kanssa leikkimässä hänen kotipihassaan ja oli siellä poikiakin. Märkään maahan sateen jälkeen oli ilmestynyt runsaasti kastematoja. Pojat keräsivät niitä purkkiinsa ja kaatoivat ison, niljakkaan kasan silmieni eteen. Näky oli kaamea ja uskon, että tästä fobia sai alkunsa ja on kulkenut mukanani näihin päiviin asti.
Kyllä minä poikaystäväni kanssa aikanaan yritin olla ongella. Ehdotus oli hyvä ja olihan siinä yhteistä tekemistä kauniina kesäiltana. Mutta ensin piti etsiä matoja kaloille syötiksi. Tartuin lapioon, mutta kun sieltä alkoi liero mullan läpi tunkea, inho iski heti. Käsin en siihen tietenkään uskaltanut koskea, korkeintaan roikotin otuksen tikulla matopurkkiin. Kaverini huomasi arkuuteni ja oli siitä vähän huvittunutkin. Venytti matoa reilusti ja heitti sen purkkiin. Inhotti katsoa moista hommaa.
Ongelle kuitenkin lähdettiin, olihan ilta mitä ihanin ja läheisen järven pintakin aivan tyyni. Itsetuntoani vahvistaakseni, keräsin rohkeuteni ja päätin laittaa madon koukkuun. Apuvälineenä käytin vahvoja hanskoja, jotka pyysin ottamaan varalta mukaan. Rohkeus kuitenkin katosi, kun otin madon käsiini ja tunsin sen kiemurtelevan sormissani. Hanskoista ei siis ollut mitään apua. Vähän säälinkin matoa, jos siihen sattuu, kun koukkua työnnetään sen sisuksiin. Madon kiusaaminen jäi poikaystäväni huoleksi.
Käärmettäkin tietysti myös säpsähdän ja kaukaa kierrän, jos se jossakin tulee vastaan. Onhan sekin inhottava ja myös vaarallinen. Mato ei ole vaarallinen, mutta inhottava se on. Oikeastaan kaikki madot ovat inhottavia, pienemmätkin. Karvamato ei niinkään, mutta kaikki niljakkaat, jotka maassa luikertelevat ja itseään venyttelevät.
Ilkikurinen vävyni tietää pelkoni matoja kohtaan ja eräässä tilanteessa menneinä aikoina juoksutti minua kastemato kädessään. Pötkin pakoon minkä pääsin ja kiljuin kauhusta. Tunsin madon jo melkein kiemurtelevan niskassani. Kyllä sai vävypoika satikutia tämän jälkeen, eikä uskalla enää pelotella. Ei kyllä varmaan niin tekisikään. Kunhan vehkeilee.
Lapsenlapset ottavat kastematoja käsiinsä ja silittävät ja minä katson kauhulla näitä hellyyskohtauksia. Heidän kanssaan, sen enempää kuin omien lastenikaan kanssa heidän ollessaan pieniä, ei ole ollut edes yritystä lähteä ongelle. Uimassa kävimme ja muutakin kivaa tekemistä kyllä keksimme. Mutta mikä sen mukavampaa olisi ollutkaan, kuin lähteä yhdessä jännittämään tuleeko saalista, kun ongen koho alkaa heilua ja painuu veden alle. Asiassa on vain se mutta, jos niitä matoja ei tarvitsisi laittaa koukkuun. Kyllähän ahvenia katiskallakin järvestä saa, mutta itse ongituissa on oma viehätyksensä, sillä ne maistuvat niin erityisen hyviltä voilla paistettuna pannussa.
Kaikesta huolimatta omasta pojastani tuli kalamies ja hänen pojistaan, vaikka onki vaihtuikin virveliin. Eikä kastematofobia ole onneksi tarttuvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.