Kerran nuoruudessani surun musta pilvi oli kietoutumassa ympärilleni. Istuin ikkunan edessä. Ulkona yön musta pimeys. En tiedä tänäkään päivänä mikä se oli joka kuiskasi korvaani:
- Ajattele. Olet vain tomuhiukkanen avaruudessa".
Minä ajattelin. Suru haihtui ja sisälläni alkoi kuplia hilpeä naurunhihitys. Eikä suru ole sen jälkeen tomuhiukkasta lähennellyt. Tomuhiukkasella on olemattomat surut, mutta aimot ilot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.