Ajalla ei ole inhimillisiä tunteita, joten ajalta on turhaa pyytää armoa. Se ei armahda. Samoin kuin ajalla ei ole hermoa, joten emme voi olla ajan hermolla. Eikä aika siis voi hermostua. Kyllä se on ihminen itse, joka armahtaa, kun aika vierii ja asia alkaa haihtua unohduksen pimeyteen. Aika vilistää ohitsemme, kuin maisemat pikajunan ikkunassa. Aika lyhentää askeltamme, kurttaa naamatauluamme, tuo kivun kehoomme, alivuokralaiseksi, joka maksattaa asumisensa meillä kehon omistajilla. Armotta. Ihmiselle aika on se elämäksi kutsuttu väli syntymästä kuolemaan. Sitä sanotaan elinajaksi. Kun on elänyt näinkin pitkän ajan, kuin minä, aletaan kutsua vanhukseksi. Joka on pitkään eläneen aatelisarvo. Olisihan se aika hyvä juttu, jos joku tulisi ja sanoisi:
- Aimo on aika hyvä tyyppi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.