Joku odottaa kirjettäsi

Odotatko todella kirjettäni? Viime tapaamisestamme on aikaa ainakin kymmenen vuotta. Olet ehkä kuullut Teresan sairastamisesta ja kuolemasta. Siitäkin on jo runsas vuosi. Olisit tietysti sinäkin voinut ottaa yhteyttä, mutta ymmärrän hyvin, ettet sitä ole tehnyt. On aina vaikeampaa lähestyä, kun ajattelee toisen potevan jotakin, sairautta tai surua.

Minä en pode mitään. En sure Teresan kuolemaa. Vaikeampaa oli hänen sairastaessaan. Teresa oli hyvä vaimo, kasvatti pojat hyvin ja hoiti monet päivälliset ja illanistujaiset. Nyt pojat ovat ottaneet paikkansa liikkeen johdossa ja vähitellen siirrän heille yhä enemmän valtaa. Vetäytyminen johdosta käy tyylikkäästi eikä kukaan huomaa vallansiirtoa. Ei valta pahasta ole. Se takaa toimeentuloa ja hyvinvointia, nahkasohvan allani ja taideteoksen silmieni edessä. Metsä nousee taulusta synkkänä ja uhkaavana, mutta samalla puiden voimakkaissa juurissa on turvaa, jota en ole koskaan hakenut tai tarvinnut. Ei minulla ole Teresaa ikävä.

Valtaan liittyy vastuu, väität kenties. Miten niin? Olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset hokevat tuollaisia mantroja ja miten ne muuttuvat itsestään selvyyksiksi. Bussikuljettajalla on vastuu ihmisistä, jotka matkustavat hänen kyydissään ja lääkärillä potilaasta, mutta minä en ole vastuussa työntekijöilleni tai asiakkailleni enemmän kuin rahaa. Minulla on valtaa etenkin työyhteisössä, mutta vastuuni loppuu palkanmaksuun.

Muistan kyllä viime tapaamisemme. Olin lupautunut mukaan paneeliin, jossa paikkakunnalta lähtöisin olevat maailmalla pärjääjät kertoivat menestyksensä salaisuuksia. Siinä lasketeltiin luikuria kovasta työstä ja uskalluksesta. Ei kukaan uskaltanut puhua rahasta, joka tulee lähelle ja joka on silloin napattava. En puhunut minäkään. Näin kyllä sinut takarivissä. Olisitko tullut juttelemaan, jos eivät kunnanisät olisi kaapanneet minua muiden mukana päivälliselle? Heillä oli omat tarkoitusperänsä. He olivat huolissaan kadonneista junavuoroista ja kuoppaisista teistä ja toivoivat minulta parannusta. Teki mieli sanoa suoraan, että turha toivo. Mitä jäitte pökköperälle. Turha on puhua maaseudun elinvoimaisuudesta tai elämisenlaadusta, jos ei ole riittävästi rahaa ja suhteita hoitaa omia asioitaan. Kyllä minä sen vähän paremmin muotoilin. En kuitenkaan luvannut turhia.

Sunnuntaisin olen joskus ajatellut sinua. Olen muistellut yhteistä aikaa ja haaveita silloin nuorina, melkein lapsina vielä. Minä lähdin, sinä jäit. Klassinen päätös klassiselle tarinalle. Kumpi meistä mahtaa olla onnellisempi nyt? Hiuksesi olivat harmaantuneet ja hoikka olemuksesi oli muuttunut luisevaksi jo silloin kymmenen vuotta sitten. Harmaat ovat minunkin hiukseni, mutta tiedän pitäneeni urheilijan vartalon kiireisimpinäkin vuosina kodin kuntolaitteiden avulla. Sinulla on siellä pieni kotimökki vaalittavana, äiti jo kuollut. Jotain kai touhuat, kirjoittelet paikallisiin lehtiin silloin tällöin, myyt luomupiirissä porkkanoita ja pidät kanoja. On joskus sattunut silmiini. Yksinäisempi ainakin olet kuin minä olen ollut. Tuleekohan sinun sunnuntaihisi tällaisia ajatuksia onnen olemuksesta? Ajatteletko enää koskaan minua?

En ole varma, lähetänkö tätä kirjettä. Enhän todellakaan voi olla varma, että odotat sitä. Ehkä panen sen muiden sunnuntaikirjeideni pinoon odottamaan hävittämistä tai äkillistä kuolemaa. Silloin saisit ne kaikki kirjeet. En halua vielä pehmentyä ja ruveta nostalgisoimaan. Minä valitsin oikein ja sinä väärin. Voin huoletta haaveilla nahkasohvalla hetken, kun sinä ruokit pökköperällä kanojasi ja järsit porkkanaa. Vaihdan kuitenkin tuon taulun seinällä johonkin abstraktiin. Puut herättävät turhia ajatuksia.

Evil

P.S. Huomaat ehkä, että olen vaihtanut nimimerkkini kirjoitusasua. Kirjaimet luetaan nyt päinvastaisessa järjestyksessä kuin nuorena.