Auringonpalvoja

Kyllä osaa olla komia aamupäivä; aurinko paistaa aivan pilvettömältä taivaalta, tuumii Mikko vettä kaivolta tuodessaan, mahtaakohan tulla ihan kesän kuumin päivä, kun ei ole tuultakaan kuin nimeksi. 
Voi hyvänen aika! Milloin tuo tuonne kerkesi ja siinä istuu nyt arkipäivänä mitään tekemättä. Ottaisi edes jonkun virkkuun käteensä, kun niitä muutenkin aina näprää. Mutta ei -  laiskana pitää kuulemma olla auringosta nauttiessa. Voisihan siitä nauttia töitäkin tehdessä. Kasvimaata pitäisi harventaa, kyllä aurinko sinnekin paistaa. Sopii sitten syksyllä ihmetellä miten pieniksi jäivät porkkanat ja nauriit, kun rikkaruohot saivat rauhassa viedä kaiken voiman maasta.
Heti aamutiskien jälkeen, kun aurinko oli kiertänyt esiin niemen takaa, Miina oli pystyttänyt oranssin aurinkovarjon laiturin päähän ja lepotuolin osittain sen varjoon. Jalat saivat jäädä aurinkoon, saisi vähän väriä vanhoille kintuille, naamalle ei uskaltanut rusketusta ottaa, rypyt vain näkyisivat selvemmin ja vielä lisääntyisivät entisestään.Mikko huokaisee: on kait välillä käytävä tarkistamassa, ettei vain nukahda sinne ja saa vaikka auringonpistosta huolimattomuuttaan, pitäähän vaimosta huolehtia, kun sellaisen on joskus saanut.
Kyllä tuo varmaan ruokaa tulee laittamaan ajallaan, vaikkei kelloa taida matkassa olla. Eihän sille itselleen nälkä tietenkään voi tulla, kun vain istuu paikallaan, mutta jos käyn oikeaan aikaan juttelemassa jotain, niin huomaa ajan kulun. Ei sille suoraan voi huomauttaa ruoka-ajasta, suuttuu vielä, on se sen verran kipakkaa laatua.
Aina Miina on ruoat keitellyt ajallaan ja hyvät osaakin, eikä tiskivuorojakaan ole, kunhan vedet tuon keittiöön, emäntä hoitaa loput. Eikä ole vielä tarvinnut kahveja ilman pullaa juoda, joten en sano mitään laiskottelusta, päätti Mikko, istukoon tuolillaan ja nauttikoon auringostaan. Kesäkin on  lyhyt, ei paista aurinko joka päivä, eikä täällä rannassa olla jatkuvasti. Vaikka paremmin mielestäni saunan löylyssä lämpiäisi kuin laiturilla.