Muistan sen
rauhan
sen suuren
hiljaisuuden
vain lintujen
laulut
ja tuulen
humina
ei muuta
Ympäristö
huokui rauhaa
niinkuin
maailmassa
ei muuta
olisikaan
Ei asumuksia
ei suuria teitä
vain järven ranta
ja se poukama
pieni vaja
ja porraspuu
Tuula Tammela
Hiljaisuutta
Kuuntelen, kuuntelen hiljaisuutta,
ihailen luonnon kauneutta.
Näen siinä jäljet Jumalan työn,
vaikka kuulen jo kaikuja synkän yön.
Herra kaiken loi hyväksi aikanaan,
kun Sanallaan teki meren ja maan.
Hän meidän hoitoomme uskoi sen,
tämän maan niin kauniin ja puhtoisen.
Meissä vallan sai ahneus ja itsekkyys,
silloin yllemme lankesi synkeä syys.
Jälkeemme jää paha tuho ja saasta -
pian muisto vain jäljellä kauniista maasta.
Vaan kerran on kyynel viimeinen
pois pyyhitty poskelta pallon sen,
jossa paha ei enää tuhoa tee,
jossa Ikuinen Rakkaus hallitsee.
Riitta Naapila
ihailen luonnon kauneutta.
Näen siinä jäljet Jumalan työn,
vaikka kuulen jo kaikuja synkän yön.
Herra kaiken loi hyväksi aikanaan,
kun Sanallaan teki meren ja maan.
Hän meidän hoitoomme uskoi sen,
tämän maan niin kauniin ja puhtoisen.
Meissä vallan sai ahneus ja itsekkyys,
silloin yllemme lankesi synkeä syys.
Jälkeemme jää paha tuho ja saasta -
pian muisto vain jäljellä kauniista maasta.
Vaan kerran on kyynel viimeinen
pois pyyhitty poskelta pallon sen,
jossa paha ei enää tuhoa tee,
jossa Ikuinen Rakkaus hallitsee.
Riitta Naapila
Livenä TV-kameroiden edessä
Kääntelen Ykköset lehden sivuja. Luen sieltä ja täältä mikä kiinnostaa. Silmäni osuvat tekstiin: Tarina-teltta saapuu Keskiselle Tuuriin. Tule ja kerro oma tarinasi joka on sinuun vaikuttanut ja jäänyt mieleesi pysymään. Me kuvaamme sen, ja kokoamme tarinat TV-ohjelmaksi ja lähetämme ne myöhemmin televisiossa.
Tämä alkoi kiinnostamaan minua. Mitäpä kertoisin? Kelasin asioita elämäni varrelta. Ei omasta elämästäni niin erikoista oikeastaan. Mutta Äitini tarinoita on monia joita muistan. Äiti kertoi niitä niin vakuuttavasti ja aidon rehellisesti, että ne ovat taltioituneet lapsen mieleen.
Tosi tapahtumia elämästä, mitäpä jos kertoisin sen pallosalama tapahtuman. Siinä on ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Oli noussut valtavan kova ukonilma kotimme päälle. Äiti oli monen pienen lapsen kanssa yksin kotona. Isä oli jossain kaukana metsätöissä.
Ukkonen iski ja räiski voimalla. Yhtä-äkkiä räjähti kuin tykillä olisi kamarin ikkunan edessä ammuttu. Repivä ääni ja ryske kuulu, ja valtavan iso koivu pirstoutu ikkunan edessä kantoa myöten palasiksi. Äiti hädässään sieppasi lapset syliinsä suojaan ja huudahti: Ehkäpä Jumala meidät varjelee. Samalla näki silmissään, kun pallosalama tuli kamarin ikkunasta parin metrin päästä ja häipyi tuvan takan savupiipun kautta ulos.
Kartano oli täynnä savua ja käryä. Tulipaloa ei kuitenkaan tullut. Äidille ja lapsille ei sattunut mitään, mutta koettelemus ja pelko olivat valtavan järkyttävä. Tämän tarinan kerroin. Kun menin Tarina-telttaan. Siellä käskettiin vaan istua tuolille ja alkaa kertomaan ja TV-kuvaajat kaksi ihmistä kuvasivat edessä.
Kerroin muistikuvina mitä olin kuullut Äidin kertovan. Solkenaan tuli puhetta, eikä tullut hämminkiä mitä puhuisin. Selvisin tarinastani. Ohjelman nimeksi oli tullut: Pallosalama ja se on lähetetty uusintanakin teeveessä. Mistä lienee se rohkeus kokeilla kaikkea. Jälkeen päinkin sitä ihmettelee.
Elli Halttunen
Tämä alkoi kiinnostamaan minua. Mitäpä kertoisin? Kelasin asioita elämäni varrelta. Ei omasta elämästäni niin erikoista oikeastaan. Mutta Äitini tarinoita on monia joita muistan. Äiti kertoi niitä niin vakuuttavasti ja aidon rehellisesti, että ne ovat taltioituneet lapsen mieleen.
Tosi tapahtumia elämästä, mitäpä jos kertoisin sen pallosalama tapahtuman. Siinä on ollut kyse elämästä ja kuolemasta. Oli noussut valtavan kova ukonilma kotimme päälle. Äiti oli monen pienen lapsen kanssa yksin kotona. Isä oli jossain kaukana metsätöissä.
Ukkonen iski ja räiski voimalla. Yhtä-äkkiä räjähti kuin tykillä olisi kamarin ikkunan edessä ammuttu. Repivä ääni ja ryske kuulu, ja valtavan iso koivu pirstoutu ikkunan edessä kantoa myöten palasiksi. Äiti hädässään sieppasi lapset syliinsä suojaan ja huudahti: Ehkäpä Jumala meidät varjelee. Samalla näki silmissään, kun pallosalama tuli kamarin ikkunasta parin metrin päästä ja häipyi tuvan takan savupiipun kautta ulos.
Kartano oli täynnä savua ja käryä. Tulipaloa ei kuitenkaan tullut. Äidille ja lapsille ei sattunut mitään, mutta koettelemus ja pelko olivat valtavan järkyttävä. Tämän tarinan kerroin. Kun menin Tarina-telttaan. Siellä käskettiin vaan istua tuolille ja alkaa kertomaan ja TV-kuvaajat kaksi ihmistä kuvasivat edessä.
Kerroin muistikuvina mitä olin kuullut Äidin kertovan. Solkenaan tuli puhetta, eikä tullut hämminkiä mitä puhuisin. Selvisin tarinastani. Ohjelman nimeksi oli tullut: Pallosalama ja se on lähetetty uusintanakin teeveessä. Mistä lienee se rohkeus kokeilla kaikkea. Jälkeen päinkin sitä ihmettelee.
Elli Halttunen
Hiljainen ilta
Ilta pimenee vähitellen, linnut toinen toisensa jälkeen lopettavat laulun tältä päivältä, mutta minkä jälkeen joutsenet hiljenevät, ne vasta pimeässä aloittavat ns. laulunsa tai siis huutonsa. Ehkä ne pelkäävät pimeässä, näkevät mörköjä ja kutsuvat apuvoimia, vaikka eivät haluakaan toisia lajikumppaneita järvelleen.
Siinä sitten ihmispolo yrittää nukkua torvien törähdellessä.
31.8.2019 Maikkis Murtokuja
Siinä sitten ihmispolo yrittää nukkua torvien törähdellessä.
31.8.2019 Maikkis Murtokuja
Kun olin aineeton
Kevättuuli heitteli roskia nurmikolla, minuakin samalla- välillä nousin lentoon ylös ja sitten pudota mätkähdin alas kosteaan maahan. Välillä lähdin huimaan lentoon kauas pihanurmikosta kohti lähimetsikköä. Lähimetsikköä, jossa suuret kuuset tervehtivät leijuvaa arvokkaasti. Kuusien väleissä kasvavat pihlajat ja koivut vain vilkaisivat ohimenijää huvittuneina; outo lintu.
Järvenrannassa kirmasin hiekkajyvästen kera lämpimässä tuulessa. Jyväset pistelivät kiusoitellen paljaita jalkojani. Vesilinnut kiistelivät pesäpaikoista ja hauki mekasti kutukaislikossa. Ranta ei ollut pitkä. Välillä tuuli kääntyi ja jatkoi sitten tulosuuntaan. Julma syksyä enteilevä viima vei minut kohti järvenselkää. Tuonnekko hukkuisin? Ei sentään, tuuli jätti minut pienelle luodolle, keskelle lokkienpesiä. Uusi tuulenpuuska pelasti joutumasta lokkilasten päivälliseksi.
Aikani sain lennellä vapaana, kun olin, enkä sittenkään ollut - aineeton henki.
Maikkis Murtokuja
Järvenrannassa kirmasin hiekkajyvästen kera lämpimässä tuulessa. Jyväset pistelivät kiusoitellen paljaita jalkojani. Vesilinnut kiistelivät pesäpaikoista ja hauki mekasti kutukaislikossa. Ranta ei ollut pitkä. Välillä tuuli kääntyi ja jatkoi sitten tulosuuntaan. Julma syksyä enteilevä viima vei minut kohti järvenselkää. Tuonnekko hukkuisin? Ei sentään, tuuli jätti minut pienelle luodolle, keskelle lokkienpesiä. Uusi tuulenpuuska pelasti joutumasta lokkilasten päivälliseksi.
Aikani sain lennellä vapaana, kun olin, enkä sittenkään ollut - aineeton henki.
Maikkis Murtokuja
HILJAISUUS
Eräässä elämänvaiheessa pakenin hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kapakkaan. Kunnes järki piti minulle puhuttelun. Sen onnistui ylipuhua minut hiljaisuuden ja yksinäisyyden suurimmaksi ihailijaksi. Se vetosi haluuni päästä ilmaisemaan itseäni kirjoituksillani. Nyt jälkeenpäin olen todennut, että järjellä oli omia taka-ajatuksia. Se lupasi, että hiljaisuuteni ja yksinäisyyteni olisi yhtä riemujuhlaa (?) Järki väitti olevansa kuin aurinko ja voin ottaa ällikkää sen valossa kuin mollikkaa. Se sano, että hölynpöly on hölisevän sanailijan äänteellistä kielitomua. Tarvitsee paremminkin kuulosuojaimet kuin hengityssuojaimet. Kieleen voi pesiytyä pötypesäkkeitä jotka hölyävät täyttä soopaa, höpinää ja kukkua. Eivätkä järjen tarinat tähän loppuneet. Enkä minä ole kyllästynyt niitä kuuntelemaan. Minun piti avata niille oikein ihan oma kanavakin. Räiväkirja.
AIMO AHOLA
AIMO AHOLA
Kiitosmielellä äitiä muistaen
Kun olimme siskoni kanssa tänä kesänä pienellä porukalla raivaamassa jo kylmäksi ja autioksi jääneen lapsuuden kotimme ympäristöä ja sisätiloissakin pengoimme, eteemme tuli monenlaista yllätystä. Eikä ajatusten kiitoa vuosikymmenten taakse voinut estää. Etenkin oma äiti tuli itselle mieleen.
Kotimme ullakko oli arvoitus, jonne ilman hengityssuojia ja kertakäyttöhanskoja emme uskaltautuneet ja otsalamppujakin tarvittiin, koska sähköt on vanhasta kodistamme katkaistu. Mutta sinne oli päästävä penkomaan. Jos sieltä jotain arvokasta ja muistorikasta löytyisi.
Ja löytyihän sieltä rojujen alta monenlaista muistoa, kuten kortteja, kouluaikaisia piirrustuksia ja erilaisin lehtileikkein täytettyjä vihkoja. Joku tutun näköinen vaate myös löytyi ja löytyipä kankaan tilkkukin, josta muistan minulle ja siskolleni ompelijalla teetetyt samanlaiset mekot. Äiti ompeli itse meille neljälle tytölleen kaikki vaatteet kun olimme pieniä. Hän oli silloin vielä terve ja voimia riitti.
Päätimme siskoni kanssa jo lopettaa penkomisen, kunnes silmiimme osui vanha rähjäinen pahvilaatikko, jonka uumenista kaivoimme nipun kirjeitä. Omiamme ne olivat ja olimme ne äidillemme kirjoittaneet viitisenkymmentä vuotta sitten. Tämä oli aikaa, kun oli lähdettävä tutuista kotiympyröistä opiskelemaan, sen myötä työelämään ja elämäntilanteet muutenkin muuttuivat.
Puhelinta kodissamme ei tuohon aikaan ollut, välimatkat olivat pitkiä ja kulkuyhteydet huonot. Ainoaksi yhteydenpitotavaksi jäi kirjoittaminen. Onneksi äiti oli säästänyt nämä arvokkaat kirjeet muistoksi meille. Samoin olen itse tehnyt hänen lähettämilleen kirjeille.
Millainen seikkailu menneisyyteen omien kirjeiden lukemisen myötä tulikaan. Moni koettu asia tuli elävästi mieleen, mutta unohtamistakin oli tapahtunut. Sekin että kuvailin äidilleni kirjeessä ensimmäisen yön olleen kauhea, kun tulin kotiin sairaalasta esikoisen synnyttyä. Pari kuukautta myöhemmin kirjoitettu kirje jo pursusi oman vauvan ihanuutta. Nyt nämä kirjeet ovat aarteita tälle esikoiselleni ja hänen lapsilleen.
Äiti oli hyvin lämmin ja herkkä ihminen ja rakasti paljon, meitä kaikkia. Hänelle oli helppo avautua. Välillä tarinaa riitti kerrottavaksi kynä sauhuten, sivukaupalla. Myöhemmin kun puhelinyhteydet saatiin, kirjoittaminen jäi vähemmälle. Sitten soiteltiin.
Kun vielä esikoisen jälkeen kaksi kertaa aloin odottaa vauvaa, äiti oli ensimmäinen jolle ilouutisen puhelimessa kerroin. Onnen ja liikutuksen kyyneleitä ei voinut olla kuulematta.
Nyt kun äiti ja isä ovat olleet jo kauan poissa ja vanha kotimme hiljalleen hiipuu, kiitollisuus täyttää mielen. Eikä vähiten siitä, että äiti aina kirjeissään korosti uskomisen tärkeyttä ja opasti meitä lapsiaan Jeesuksen viitoittamalle tielle joka vie perille Taivaan kotiin.
Terttu Paananen
Kotimme ullakko oli arvoitus, jonne ilman hengityssuojia ja kertakäyttöhanskoja emme uskaltautuneet ja otsalamppujakin tarvittiin, koska sähköt on vanhasta kodistamme katkaistu. Mutta sinne oli päästävä penkomaan. Jos sieltä jotain arvokasta ja muistorikasta löytyisi.
Ja löytyihän sieltä rojujen alta monenlaista muistoa, kuten kortteja, kouluaikaisia piirrustuksia ja erilaisin lehtileikkein täytettyjä vihkoja. Joku tutun näköinen vaate myös löytyi ja löytyipä kankaan tilkkukin, josta muistan minulle ja siskolleni ompelijalla teetetyt samanlaiset mekot. Äiti ompeli itse meille neljälle tytölleen kaikki vaatteet kun olimme pieniä. Hän oli silloin vielä terve ja voimia riitti.
Päätimme siskoni kanssa jo lopettaa penkomisen, kunnes silmiimme osui vanha rähjäinen pahvilaatikko, jonka uumenista kaivoimme nipun kirjeitä. Omiamme ne olivat ja olimme ne äidillemme kirjoittaneet viitisenkymmentä vuotta sitten. Tämä oli aikaa, kun oli lähdettävä tutuista kotiympyröistä opiskelemaan, sen myötä työelämään ja elämäntilanteet muutenkin muuttuivat.
Puhelinta kodissamme ei tuohon aikaan ollut, välimatkat olivat pitkiä ja kulkuyhteydet huonot. Ainoaksi yhteydenpitotavaksi jäi kirjoittaminen. Onneksi äiti oli säästänyt nämä arvokkaat kirjeet muistoksi meille. Samoin olen itse tehnyt hänen lähettämilleen kirjeille.
Millainen seikkailu menneisyyteen omien kirjeiden lukemisen myötä tulikaan. Moni koettu asia tuli elävästi mieleen, mutta unohtamistakin oli tapahtunut. Sekin että kuvailin äidilleni kirjeessä ensimmäisen yön olleen kauhea, kun tulin kotiin sairaalasta esikoisen synnyttyä. Pari kuukautta myöhemmin kirjoitettu kirje jo pursusi oman vauvan ihanuutta. Nyt nämä kirjeet ovat aarteita tälle esikoiselleni ja hänen lapsilleen.
Äiti oli hyvin lämmin ja herkkä ihminen ja rakasti paljon, meitä kaikkia. Hänelle oli helppo avautua. Välillä tarinaa riitti kerrottavaksi kynä sauhuten, sivukaupalla. Myöhemmin kun puhelinyhteydet saatiin, kirjoittaminen jäi vähemmälle. Sitten soiteltiin.
Kun vielä esikoisen jälkeen kaksi kertaa aloin odottaa vauvaa, äiti oli ensimmäinen jolle ilouutisen puhelimessa kerroin. Onnen ja liikutuksen kyyneleitä ei voinut olla kuulematta.
Nyt kun äiti ja isä ovat olleet jo kauan poissa ja vanha kotimme hiljalleen hiipuu, kiitollisuus täyttää mielen. Eikä vähiten siitä, että äiti aina kirjeissään korosti uskomisen tärkeyttä ja opasti meitä lapsiaan Jeesuksen viitoittamalle tielle joka vie perille Taivaan kotiin.
Terttu Paananen
TAIDE-ELÄMYS
Käytän taide-elämysten luomiseen ajatusten hoitoainetta RÄVÄKKÄÄ.
Se suorastaan räväyttää ne vauhdikkaaseen ajatuksenjuoksuun.
Olen ajatuspikajuoksija. Siksi tarinat eivät ole mitään maratoonareita. Sitkeitä pitkän matkan ajattelijoita. Jos ne alkavat hölkätä kauan samaa rataa irroitan ne vetäisemällä jotain muuta. Eikä se sama ajatuksenjuoksu enää jatku.
Tämän huikean taide-elämyksen loi
AIMO AHOLA
Se suorastaan räväyttää ne vauhdikkaaseen ajatuksenjuoksuun.
Olen ajatuspikajuoksija. Siksi tarinat eivät ole mitään maratoonareita. Sitkeitä pitkän matkan ajattelijoita. Jos ne alkavat hölkätä kauan samaa rataa irroitan ne vetäisemällä jotain muuta. Eikä se sama ajatuksenjuoksu enää jatku.
Tämän huikean taide-elämyksen loi
AIMO AHOLA
Äitini
Muistan äitini enimmäkseen nutturapäisenä vähän vanhempana äitinä. Meitä oli kymmenen lasta ja minä olen yhdeksäs lapsista. Äitini on ollut 43 vuotias kun olen syntynyt. Viimeisen on synnyttänyt 45 vuotiaana. Kun olen aloittanut koulun, äitini on ollut jo 50 vuotias.
Elämää olen katsellut maaseudun hiljaisuudessa vaatimattomassa ympäristössä. Lasten kasvaminen ja nuoruus meni elämän ehdoilla, mitä milloinkin vuodet eteen toi. Äidin muistan eniten lehmiä hoitavana, kun hän kesäisin kuljetti laitumille lehmiä. Itsekin olin ajamassa lehmiä apuna. Paimenessa olin, kun lehmät sai olla joutometsässä laitumella.
Äiti puuhasi tupatöissä. Kirnusi separaattorilla voita. Muistan kun äiti väänsi kirnua, niin hän veisasi ääneen aina samaa virttä: Oi Jeesus lähde autuuden... tämä virsi on iäksi jäänyt mieleeni. Kun kuulen sen, aina tulee mieleeni voita kirnuava veisaava äitini. Tämä virsi on mieli virteni ja arvokas muisto kodista ja äidistä.
Äiti oli hyvin vieraanvarainen ja ystävällinen kaikille. Hän palveli kaikkia mielellään ja auttoi jos voi. Vieraita kävi kotona useasti ja aina äiti kahvit keitti kävijöille. Törkkäsi lapsille kahvimyllyn, että jauhakaa avuksi kahvipavut. Useasti tein sitä. Aika oli siihen aikaan niukkaa ja puutetta oli elämässä. Sota-ajat oli kestettävä ja äidillä oli rankat kotirintama tehtävät seitsemän lapsen kanssa. Vanhin oli vasta 12 vuotias ja nuorin toisella vuodella, kun talvisota syttyi. Kolme lasta syntyi sotavuosina. Isä haavoittui talvisodassa, mutta selvisi ja parani. Elämä jatkui eteenpäin omalla paineellaan. Isä kuoli 69 vuotiaana. Äiti oli 20 vuotta kotitilalla yksistään, huolehtien kodista. Paljon kävin äidin luona kun oli vanha. Se oli hienoa aikaa, kun sai käydä kotona.
Äitini kuoli v. 1989 melkein 90 vuotiaana. Istuin hänen sairasvuoteen vierellä viimeiset minuutit pitäen kädestä kiinni, kun äidin sydän pysähtyi ja tämä elämä jäi. Sain kokea armollisen kuoleman hetken ja se on kaunis muisto minulle. Äidin silmät kirkastuivat selvästi. Lähtö oli rauhallinen ja kaunis. Elämä oli palveltu valmiiksi.
Elli Halttunen
Elämää olen katsellut maaseudun hiljaisuudessa vaatimattomassa ympäristössä. Lasten kasvaminen ja nuoruus meni elämän ehdoilla, mitä milloinkin vuodet eteen toi. Äidin muistan eniten lehmiä hoitavana, kun hän kesäisin kuljetti laitumille lehmiä. Itsekin olin ajamassa lehmiä apuna. Paimenessa olin, kun lehmät sai olla joutometsässä laitumella.
Äiti puuhasi tupatöissä. Kirnusi separaattorilla voita. Muistan kun äiti väänsi kirnua, niin hän veisasi ääneen aina samaa virttä: Oi Jeesus lähde autuuden... tämä virsi on iäksi jäänyt mieleeni. Kun kuulen sen, aina tulee mieleeni voita kirnuava veisaava äitini. Tämä virsi on mieli virteni ja arvokas muisto kodista ja äidistä.
Äiti oli hyvin vieraanvarainen ja ystävällinen kaikille. Hän palveli kaikkia mielellään ja auttoi jos voi. Vieraita kävi kotona useasti ja aina äiti kahvit keitti kävijöille. Törkkäsi lapsille kahvimyllyn, että jauhakaa avuksi kahvipavut. Useasti tein sitä. Aika oli siihen aikaan niukkaa ja puutetta oli elämässä. Sota-ajat oli kestettävä ja äidillä oli rankat kotirintama tehtävät seitsemän lapsen kanssa. Vanhin oli vasta 12 vuotias ja nuorin toisella vuodella, kun talvisota syttyi. Kolme lasta syntyi sotavuosina. Isä haavoittui talvisodassa, mutta selvisi ja parani. Elämä jatkui eteenpäin omalla paineellaan. Isä kuoli 69 vuotiaana. Äiti oli 20 vuotta kotitilalla yksistään, huolehtien kodista. Paljon kävin äidin luona kun oli vanha. Se oli hienoa aikaa, kun sai käydä kotona.
Äitini kuoli v. 1989 melkein 90 vuotiaana. Istuin hänen sairasvuoteen vierellä viimeiset minuutit pitäen kädestä kiinni, kun äidin sydän pysähtyi ja tämä elämä jäi. Sain kokea armollisen kuoleman hetken ja se on kaunis muisto minulle. Äidin silmät kirkastuivat selvästi. Lähtö oli rauhallinen ja kaunis. Elämä oli palveltu valmiiksi.
Elli Halttunen
Taidenautinto
Lupiinit ja
päivänkakkarat
sulassa sovussa
apilankukat
hohtavat
punaisina
Niittyleinikkien
keltainen väri
hivelee silmää
Ja miten
ruoho onkaan
vihreää
Luonnon suurta
taidenäyttelyä
on ilo seurata
Siellä on
oma paikkansa
jokaisella kivellä
puulla ja
pensaalla
Tuula Tammela
päivänkakkarat
sulassa sovussa
apilankukat
hohtavat
punaisina
Niittyleinikkien
keltainen väri
hivelee silmää
Ja miten
ruoho onkaan
vihreää
Luonnon suurta
taidenäyttelyä
on ilo seurata
Siellä on
oma paikkansa
jokaisella kivellä
puulla ja
pensaalla
Tuula Tammela
Marjametsällä
Nimi velvoittaa.
Enhän minä muuten metsiä samoilisi. Mutta kun on se aika; siis mättäät sinisinä ja minut on ristitty Marjaksi. Saahan samalla raitista ilmaa.
Tosin tänä vuonna saa marjat jäädä linnuille ja karhuille, hengittäkööt ilmatkin puolestani, minä hengitän pakokaasuja tai riippuen siitä, mihin minut kärrätään.
Maikkis Murtokuja 27.7.2019
Enhän minä muuten metsiä samoilisi. Mutta kun on se aika; siis mättäät sinisinä ja minut on ristitty Marjaksi. Saahan samalla raitista ilmaa.
Tosin tänä vuonna saa marjat jäädä linnuille ja karhuille, hengittäkööt ilmatkin puolestani, minä hengitän pakokaasuja tai riippuen siitä, mihin minut kärrätään.
Maikkis Murtokuja 27.7.2019
Seuraava tapaaminen syyskuussa
Syyskuussa tapaamme tarinapajan merkeissä torstaina 5.9.2019 kello 12 alkaen Pykäläpajassa kirjastolla.
Tarinoiden aiheet syyskuulle:
- Kun olin...
- Hiljainen ilta
- Hiljaisuus
- Lomalta paluu
- Kun olin rohkea
Tarinoiden aiheet syyskuulle:
- Kun olin...
- Hiljainen ilta
- Hiljaisuus
- Lomalta paluu
- Kun olin rohkea
Perjantaina 30.8.2019 Ylävesien yössä Kynäiset ovat Hovittaressa klo 15-19 myymässä kauniita käsintehtyjä kortteja, joissa on hienoja runoja ja on luvassa runonlausuntaakin.
Julkaisut vuosien varrelta
1995: piirroskuvakannellisessa kirjoittajakoulun antologiassa on listattuna seuraavat tekijät: Irja Suihko, Aimo Ahola, Tanja Eskola, Elli Halttunen, Elise Kavanto, Elli Kavanto, Teemu Korpisalo, Pekka Rokala, Markku Salonen, Ritva Vainio ja Taneli Viljanen.
2000: Pölyä pöydällä eli Nauriinsylykijät 2:en kirjoittaneet ovat Aimo Ahola, Elli Halttunen, Anna-Kaisa Kangasniemi, Elli Kavanto, Teemu Korpisalo, Seppo Laine, Riitta Naapila, Sulevi Riukulehto, Irja Suihko, Siiri Tammela, Ritva Vainio ja Kyllikki Vierikko.
2001: Yöperhoset puhuvat eli Nauriinsylkijät 3: Aimo Ahola, Riina Eskola, Elli Halttunen, Johanna Kangas, Elli Kavanto, Vesa Keskisaari, Anna-Kaisa Kumpula, Sanna Kynnäs, Seppo Laine, Emilia Miettinen, Riitta Naapila, Maria Nokelainen, Heikki Rantala, Sulevi Riukulehto, Tarja Salminen, Irja Suihko, Siiri Tammela, Tuula Tammela ja Kyllikki Vierikko.
2004: Hiukkasviihdytin eli Nauriinsylykijät 4 sisältää Aimo Aholan kirjoittamia novelleja.
2006: Häät Mustikkavuorella ja muita tarinoita Ähtäristä eli Nauriinsylykijät 5: Aimo Ahola, Elli Halttunen, Seija Keinänen, Riitta Naapila, Tarja Salminen ja Tuula Tammela.
2009: Henkireikä Nauriinsylykijät 6 kuvaa kirjoittamisen merkitystä harrastajalle. Aiheet laidasta laitaan:muistoja, jotka haluttu tallentaa, mielikuvituksen lentoa ja yksityisajattelun parhaita pätkiä. Kirjoittajat: Aimo Ahola, Elli Halttunen, Seija Keinänen, Riitta Naapila, Tuula Tammela ja Anu Viikki.
2015: Viimeisin julkaisu Elämän sylissä sisältää Anna-Kaisa Kangasniemen runoja.
Julkaisujen kirjoittajien nimet sain ystävälliseltä kirjaston työntekijältä tässä aiemmin.
Julkaisujen kirjoittajien nimet sain ystävälliseltä kirjaston työntekijältä tässä aiemmin.
Itselläni on vain 2009 ilmestynyt Henkireikä-kirjanen. Olisi tietenkin hienoa saada kokoelmaansa kaikki julkaisut. Siinä onkin minulla hommaa.
Tässä vähän kuvia vuosien varrelta. Ensimmäiset kuvat 2012 ja viimeisin kuva on alkusyksyltä 2018. Kolome ensimmäistä kuvaa on pienikokoisia. En tiijä, miten niitä vois suurentaa, kun eivät ole minun ottamia kuvia, vaan sain suntuubin vanhasta sivustosta ne tallennettua onneksi läppärini tiedostoihin.
Kynäiset täytti 20 vuotta lokakuussa 2018 ja meistä oli juttu ja muistelutarinoitamme paikallislehdessä Uutisnuotassa:
Sielusi peili
Ihmisiä on kuin muurahaisia. Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen, niin kahta samanlaista ei oo. Näin filosofoi populaarilaulaja Veikko Lavi laulussaan.
Ihmisiä kun katselee ja kuuntelee, niin jotain heidän persoonansa viestittää. Tietämättään he avaavat sielunsa peiliä, niin ilmeellä äänellään kuin persoonallaan.
Joku heittää mojovan vitsin tilanteessa kuin tilanteessa, eikä ole milläskään, kun taas toiselta se ei onnistu lainkaan. Huumorin kukkanen kasvaa ja virkistää ympäristöään. On ilon antaja arjen harmaudessa. Kuvitellaan jotain jännittävää tilannetta jossa kaikki pönöttää. Joku tulee ja laukaisee tilanteen rennoksi heittämällä ilmaan sopivan sutkauksen ja tilanne muuttuu.
Olihan Presidentti Kekkosellakin hyvä huumorin lahja, jota hän käytti täpärissä tilanteissa rentouttamaan ilmapiiriä, ja kaikki sujui luontevasti.
On toinenkin puoli huumorissa. Lokaa heitellään tuutin täydeltä ja paksua. Suu käy yhtenään ja vitsiä lentää. Yritetään olla hauskoja ja naurattaa toisia. Ehkä löytyy pakko naurajia vaikka sielua raastaa. Tällainen huumori on väkinäistä.
Puhdas huumori on hauskaa. Poikani Arto tuumaa useaan asiaan neuvoksi: Pitää olla sitä emälampaan sisua. Tämä on hauskasti sanottu, mutta takana on suuri viisaus ja neuvo. Tämän kannattaa jokaisen ottaa opiksi.
Ihmisiä kun katselee ja kuuntelee, niin jotain heidän persoonansa viestittää. Tietämättään he avaavat sielunsa peiliä, niin ilmeellä äänellään kuin persoonallaan.
Joku heittää mojovan vitsin tilanteessa kuin tilanteessa, eikä ole milläskään, kun taas toiselta se ei onnistu lainkaan. Huumorin kukkanen kasvaa ja virkistää ympäristöään. On ilon antaja arjen harmaudessa. Kuvitellaan jotain jännittävää tilannetta jossa kaikki pönöttää. Joku tulee ja laukaisee tilanteen rennoksi heittämällä ilmaan sopivan sutkauksen ja tilanne muuttuu.
Olihan Presidentti Kekkosellakin hyvä huumorin lahja, jota hän käytti täpärissä tilanteissa rentouttamaan ilmapiiriä, ja kaikki sujui luontevasti.
On toinenkin puoli huumorissa. Lokaa heitellään tuutin täydeltä ja paksua. Suu käy yhtenään ja vitsiä lentää. Yritetään olla hauskoja ja naurattaa toisia. Ehkä löytyy pakko naurajia vaikka sielua raastaa. Tällainen huumori on väkinäistä.
Puhdas huumori on hauskaa. Poikani Arto tuumaa useaan asiaan neuvoksi: Pitää olla sitä emälampaan sisua. Tämä on hauskasti sanottu, mutta takana on suuri viisaus ja neuvo. Tämän kannattaa jokaisen ottaa opiksi.
Odotus on
...kurkien trumpettimainen duetto.
kuulakkaana kevätaamuna.
kun ilmassa tuoksuu pihka ja aurinko.
Edessä paljojen päivien pino.
kuulakkaana kevätaamuna.
kun ilmassa tuoksuu pihka ja aurinko.
Edessä paljojen päivien pino.
...tuore vihta rappupielessä,
kun juhannussauna lämpiää
ja kattilassa kiehuvat varhaisperunat.
...hämmästynyt katse
kun juhannussauna lämpiää
ja kattilassa kiehuvat varhaisperunat.
...hämmästynyt katse
pudonneen lehden kuussa,
kun päivät.... niin missä ne ovat?
...aamunkoitto
suuren unen jälkeen.
kun päivät.... niin missä ne ovat?
...aamunkoitto
suuren unen jälkeen.
Kevät
Valo lävistää pimeyden
ja tuulessa tuoksuu
pihka ja aurinko.
Suruvaippa hymyilee
eteläseinällä.
Pian
valkovuokkoyö valmiina
soittamaan
koko sinfonian.
Dementiapelkoon lääke on taattu,
runonväännöstä jos ei oo laattu.
Ennaltaehkäisy on kova juttu,
aviomieskin kauan on tuttu.
Jo liian kauan sohvall' on maattu.
Käki kukkuu, kukkuu, kukkuu...
Käki kukkuu, kukkuu, kukkuu...
ja leppälinnun munat hukkuu.
Pian käenpoika nokkaa aukoo,
isälintu syytteen laukoo:
"Tuo ei kuulu meidän sukkuu."
Runo
Vauva ja vaari
yhtä avuttomia.
Sanat hukassa
Siinä välissä luulee
jotakin olevansa.
Liito-orava
avohakkuun reunalla
avuttomana.
Pienet huolet puhuvat,
suuret ovat mykkiä.
Elämää
Kuulkaapas tätä, sydän pakottaa näin kertomaan;
Ethän miettimättä jätä, miten kaikki joskus vanhetaan-
Elämään kun eletään, on päivää monenmoista.
Tänään hieman itketään, kas huomenna jo toista
mielialaa suuremmoista....
Joskus laittaa miettimään, mikä tarkoitus on kaiken tään---
Minullakin takanani mustaa monta hetkee.
Pimeydestä valoon päässyt, jatkanut taas retkee
toisten kanssa jakaen, surut, murheet eilisen.
Yksinäänkin pohtinut oon paljon aatoksia, tullen siihen tulokseen, on paljon kiitoksia
mun syytä ylös lähettää; on paljon hyvin mulla!
Nyt kerron ison salaisuuden,voi hymy tulla sulla:
Elämä on mallillaan, voin mummuks kohta tulla!!!!
Ethän miettimättä jätä, miten kaikki joskus vanhetaan-
Elämään kun eletään, on päivää monenmoista.
Tänään hieman itketään, kas huomenna jo toista
mielialaa suuremmoista....
Joskus laittaa miettimään, mikä tarkoitus on kaiken tään---
Minullakin takanani mustaa monta hetkee.
Pimeydestä valoon päässyt, jatkanut taas retkee
toisten kanssa jakaen, surut, murheet eilisen.
Yksinäänkin pohtinut oon paljon aatoksia, tullen siihen tulokseen, on paljon kiitoksia
mun syytä ylös lähettää; on paljon hyvin mulla!
Nyt kerron ison salaisuuden,voi hymy tulla sulla:
Elämä on mallillaan, voin mummuks kohta tulla!!!!
Lapsuuskoti
Metsä ympärilläsi,
vanhat pihakoivut
suojaavat pihaasi.
Järvi siintää peltojen takaa.
Punainen mökki
näkyy aitan takaa.
Lapsena polkujasi kuljin,
paimen tyttönä
muistot sieluuni suljin.
Lintujen kuoro metsistä soi.
Teeriparvet illoin kukersi,
kyyhkynen surumielen tunteen loi.
Illan hämärässä hiljaa istuin,
kesän kauneutta kuuntelin.
Porkkanan varresta kiskaisin
sitä nauttien narskutin.
Eipä lapsella iloa muuta,
täytyi katsella vain kesäyön kuuta.
vanhat pihakoivut
suojaavat pihaasi.
Järvi siintää peltojen takaa.
Punainen mökki
näkyy aitan takaa.
Lapsena polkujasi kuljin,
paimen tyttönä
muistot sieluuni suljin.
Lintujen kuoro metsistä soi.
Teeriparvet illoin kukersi,
kyyhkynen surumielen tunteen loi.
Illan hämärässä hiljaa istuin,
kesän kauneutta kuuntelin.
Porkkanan varresta kiskaisin
sitä nauttien narskutin.
Eipä lapsella iloa muuta,
täytyi katsella vain kesäyön kuuta.
Kesän lapsi
Kevät vapautti vedet
Lempeät laineet lyövät.
Hentoiset varpaat hiekassa,
pikkupylly kastellaan vedessä.
Tytön tylleröinen kirmaisee:
Minä olen uinut!
Lempeät laineet lyövät.
Hentoiset varpaat hiekassa,
pikkupylly kastellaan vedessä.
Tytön tylleröinen kirmaisee:
Minä olen uinut!
Suunnaton mies
Olen peruutellut jo kauan.
Katsomatta taakseni, mennyt sinne,
perstuntumalla.
Nyt sekin suunta on kuljettu loppuun.
Olen selkä seinää vasten.
Eteenpäin en ole enää vuosiin päässyt.
Viisaampi olisi luovuttanut
jo aikoja sitten,
Tyhmempikin viimeistään nyt.
Minä en.
Olen suunnaton mies
mutta minä liikun vielä.
Sipsuttavilla sivuaskelilla.
Katsomatta taakseni, mennyt sinne,
perstuntumalla.
Nyt sekin suunta on kuljettu loppuun.
Olen selkä seinää vasten.
Eteenpäin en ole enää vuosiin päässyt.
Viisaampi olisi luovuttanut
jo aikoja sitten,
Tyhmempikin viimeistään nyt.
Minä en.
Olen suunnaton mies
mutta minä liikun vielä.
Sipsuttavilla sivuaskelilla.
Nyt se on nähty
Nyt se on nähty!
Miten kuuseen kurkottaja katajaan kapsahti.
Miten lankeemus peesasi edellään kulkenutta ylpeyttä.
Miten toisille kuoppaa kaivanut
sinne lapioineen itse putosi.
Nyt se on nähty!
Miten paha saa palkkansa, euroina
mutta hyvä joutuu kääntämään toisenkin poskensa.
Miten tippa voi tappaa
ja ämpäri hukkua.
Miten vanhakansa tiesikään
mihin uusi kansa kaatuu.
Nyt se on nähty!
Miten Sana tuli kerran lihaksi
mutta me selitimme sen läskiksi.
Miten rehellisyys maan perii,
ja menettää perintönsä veroina valtiolle.
Miten vaikea on rikkaan nuorukaisen päästä taivasten valtakuntaan
kun, köyhät kameleineen tukkivat neulansilmän.
Miten kuuseen kurkottaja katajaan kapsahti.
Miten lankeemus peesasi edellään kulkenutta ylpeyttä.
Miten toisille kuoppaa kaivanut
sinne lapioineen itse putosi.
Nyt se on nähty!
Miten paha saa palkkansa, euroina
mutta hyvä joutuu kääntämään toisenkin poskensa.
Miten tippa voi tappaa
ja ämpäri hukkua.
Miten vanhakansa tiesikään
mihin uusi kansa kaatuu.
Nyt se on nähty!
Miten Sana tuli kerran lihaksi
mutta me selitimme sen läskiksi.
Miten rehellisyys maan perii,
ja menettää perintönsä veroina valtiolle.
Miten vaikea on rikkaan nuorukaisen päästä taivasten valtakuntaan
kun, köyhät kameleineen tukkivat neulansilmän.
Korppi
Heräsin autosta
tiettömien teiden takaa.
Viluisena.
Olin hengittänyt etäisyyttä itseeni.
Muuttunut korpiksi,
joka häpesi halvaantuneita siipiään.
Nokkinut haaskaa
raatokärpästen surina korvissani.
Suu kuivana, kuin tulisi tomuksi jälleen.
Et puhunut mitään
sillä varastin sanat huuliltasi
kirjoittaakseni loppukohtauksen
itse.
Heräsin autosta
kaukana kotoa.
Peloissani.
Enkä löytänyt enää
niitä riehakkaita piirteitä
lapsivedellä pestyillä kasvoillani.
Aamurähmäisillä silmilläni
näkymättömät kyyneleet.
Et puhunut mitään
sillä tiesit että korjaisin jokaisen lauseesi,
itsekyyden punakynällä,
itselleni sopivaksi.
tiettömien teiden takaa.
Viluisena.
Olin hengittänyt etäisyyttä itseeni.
Muuttunut korpiksi,
joka häpesi halvaantuneita siipiään.
Nokkinut haaskaa
raatokärpästen surina korvissani.
Suu kuivana, kuin tulisi tomuksi jälleen.
Et puhunut mitään
sillä varastin sanat huuliltasi
kirjoittaakseni loppukohtauksen
itse.
Heräsin autosta
kaukana kotoa.
Peloissani.
Enkä löytänyt enää
niitä riehakkaita piirteitä
lapsivedellä pestyillä kasvoillani.
Aamurähmäisillä silmilläni
näkymättömät kyyneleet.
Et puhunut mitään
sillä tiesit että korjaisin jokaisen lauseesi,
itsekyyden punakynällä,
itselleni sopivaksi.
Kevään puro 1.
Talven, kevään
ja niin
siinä on jälki jäinen.
Astuttu talven päälle.
Ei selvä kuva
kevään lämpö jo vääntänyt.
Mitä tapahtuu
kun säteet sulattaa.
Puronako virtaa pois.
Muisto joka tulvii kesällä
oliko se minun jälkeni
vai odotus siitä uudesta
kevään jäljestä.
ja niin
siinä on jälki jäinen.
Astuttu talven päälle.
Ei selvä kuva
kevään lämpö jo vääntänyt.
Mitä tapahtuu
kun säteet sulattaa.
Puronako virtaa pois.
Muisto joka tulvii kesällä
oliko se minun jälkeni
vai odotus siitä uudesta
kevään jäljestä.
Pelkkä miete
Tänään elän
nyt.
Huomenna muistelen
eilistä.
Jälkiviisaana voin arvioida
mitä tein.
Huomista en voi elää
nyt.
Sen arvionti tulee
ylihuomenna.
Jälkeenpäin on aina viisaampi.
nyt.
Huomenna muistelen
eilistä.
Jälkiviisaana voin arvioida
mitä tein.
Huomista en voi elää
nyt.
Sen arvionti tulee
ylihuomenna.
Jälkeenpäin on aina viisaampi.
Yksinäinen
Sarastaa
taivaanranta nostaa valoa.
Jalkani tuntevat asfaltin
öisen kylmyyden.
Hehkuva taivaanranta.
Tunnen aistieni avautuvan
kasvoillani talven jäljet.
Aneeminen väri,
joka värjäytyy taas
kesän kosketuksesta.
Sitä odotellessa tunnen
jalkojeni alla
menneen talven.
taivaanranta nostaa valoa.
Jalkani tuntevat asfaltin
öisen kylmyyden.
Hehkuva taivaanranta.
Tunnen aistieni avautuvan
kasvoillani talven jäljet.
Aneeminen väri,
joka värjäytyy taas
kesän kosketuksesta.
Sitä odotellessa tunnen
jalkojeni alla
menneen talven.
Kynäinen
Mitä viiva ja piste merkitsee
jos luettava teksti koskettaa.
Naurattaa, itkettää.
Ei kynä kirjoita ilman aivojen käskyä.
Sisältö, oivallus.
Runo,
sinusta itsestäsi löytynyt.
jos luettava teksti koskettaa.
Naurattaa, itkettää.
Ei kynä kirjoita ilman aivojen käskyä.
Sisältö, oivallus.
Runo,
sinusta itsestäsi löytynyt.
Ajatusten siivin
Ei ajatuksia
ole luotu
kahleisiin.
Aina ne
karkaavat
sinne
missä lukee
pääsy kielletty.
Tuuli tietää
ja metsä
hymyää.
Jossakin on
lampi
ja jossakin
siellä
sydäntäni
odottaa
rauha.
ole luotu
kahleisiin.
Aina ne
karkaavat
sinne
missä lukee
pääsy kielletty.
Tuuli tietää
ja metsä
hymyää.
Jossakin on
lampi
ja jossakin
siellä
sydäntäni
odottaa
rauha.
Viesti
Meidän kielemme
on hiljaisuus
sitä kieltä
puhuu ikävä.
Sinä puhut
ja minä puhun.
Viestisi
tulee kaukaa
ja heikkona
mutta minä
sieppaan sen
lennosta
ja piilotan
sydämeeni.
Siellä se
liekkinä palaa
eikä koskaan
sammu.
on hiljaisuus
sitä kieltä
puhuu ikävä.
Sinä puhut
ja minä puhun.
Viestisi
tulee kaukaa
ja heikkona
mutta minä
sieppaan sen
lennosta
ja piilotan
sydämeeni.
Siellä se
liekkinä palaa
eikä koskaan
sammu.
Tankarunoja
Rakkaus tappaa sut
nyt tai jossain välissä
Ivallisesti
iskee puukon selkään
ja kipu seuraa aina
Kesytätkö sen
hevosen, tosi villin?
Sydän vapaana
se pakenee taas tänään
sun kylmiä käsiä.
Saatko sä siitä
jotain tyydytystä kun,
rikot sen tytön,
tuhansiksi palasiksi,
maahan tallottavaksi.
Linnut laulaa vain.
Kevät puhjennut kukkaan
puro solisee
aurinko lämmin paistaa
ja niin lumetkin sulaa
Vihaa ja vihaa
koskaan se ei vaan lopu
sisältä syöty
päältä raavittu iho
mikä ihana tunne
Yksin kulkevat
metsän pimeydessä vain
ypöyksin on
yksinäinen tyttö ei
enää tunne mitään
Hevoset laukkaa
pitkin pientareita kun
sade ropisee
kivikattoa vasten
pilviverso taivaalla
nyt tai jossain välissä
Ivallisesti
iskee puukon selkään
ja kipu seuraa aina
Kesytätkö sen
hevosen, tosi villin?
Sydän vapaana
se pakenee taas tänään
sun kylmiä käsiä.
Saatko sä siitä
jotain tyydytystä kun,
rikot sen tytön,
tuhansiksi palasiksi,
maahan tallottavaksi.
Linnut laulaa vain.
Kevät puhjennut kukkaan
puro solisee
aurinko lämmin paistaa
ja niin lumetkin sulaa
Vihaa ja vihaa
koskaan se ei vaan lopu
sisältä syöty
päältä raavittu iho
mikä ihana tunne
Yksin kulkevat
metsän pimeydessä vain
ypöyksin on
yksinäinen tyttö ei
enää tunne mitään
Hevoset laukkaa
pitkin pientareita kun
sade ropisee
kivikattoa vasten
pilviverso taivaalla
Marjametsässä
Kesä pari vuotta sitten oli hyvin antoisa, mutta vähän yllätyksellinen luonnon marjojen suhteen. Ensin tuntui, ettei marjoja tule ollenkaan. Mustikoita kaipasin ja lähdin tutuilta paikoilta etsimään.
Helteisen kesäpäivän aamu oli vielä raikas, kun silmäni kävelyreitin varrella osuivat vadelmapuskaan. Nostin oksaa ja voi sitä marjojen määrää. Mutta puskassa oli muitakin. Äkäinen ampiainen tökkäsi piikkinsä sormeeni ja kyllä sattui. Onneksi sain piikin heti pois. Sormea pakotti, mutta en malttanut palata takaisin, sillä vadelmia löytyi niin paljon. Mustikoita en enää etsinytkään.
Muutaman päivän päästä menin samaan paikkaan katsomaan olisiko vadelmia lisää kypsynyt. Mutta puskat jotka olivat metsäautotien varrella, oli ajeltu pois.
Pettymyksestä toivuttuani, minut johdatettiin uuteen marjapaikkaan, joka alkoi aivan kotimme ikkunan alta tien toiselta puolelta. Paikalla oli vuosia sitten ollut vadelmia, mutta alueen raivaamisen jälkeen en niitä enää löytänyt. Nyt niitä löytyi.
Noin reilun viikon ajan poimin näitä ihanuuksia ja melkein suoraan sain pakkaseen laittaa, niin puhtaita ne olivat. Olin todella kiitollinen tästä odottamattomasta marjasaaliista, josta riitti iloa ja makunautintoa myös toisille, heille joilla ei ollut mahdollisuutta itse marjastaa tätä herkkuaan.
Puolukoitakaan ei tutuilla paikoilla näkynyt. Mutta luonto yllätti jälleen. Metsästä aivan läheltä, vanhan hakatun aukon reunasta löytyi ensin muutama punainen mätäs. Tarkempi katselu osoitti niitä olevan enemmänkin. Intoa täynnä kiirehdin kotiin sankoa ja poimuria hakemaan. Suuria ja meheviä puolukoita tässä aika hankalassa maastossa usean päivän ajan poimittuani, olin väsynyt mutta onnellinen. Pakasteet täyttyivät ja samoin sydän kiitoksesta.
Marjastaminen on mielekästä ja rentouttavaa puuhaa, vaikka hyttyset inisevät korvan juuressa ja ilkeästi välillä nipistävät. Ja vaikka hiki otsalta tippuu ja selässä virtaa, lopputulos palkitsee. On niin ihanaa tulla saaliin kanssa kotiin ja säilöä talven varalle.
Pettymyksestä toivuttuani, minut johdatettiin uuteen marjapaikkaan, joka alkoi aivan kotimme ikkunan alta tien toiselta puolelta. Paikalla oli vuosia sitten ollut vadelmia, mutta alueen raivaamisen jälkeen en niitä enää löytänyt. Nyt niitä löytyi.
Noin reilun viikon ajan poimin näitä ihanuuksia ja melkein suoraan sain pakkaseen laittaa, niin puhtaita ne olivat. Olin todella kiitollinen tästä odottamattomasta marjasaaliista, josta riitti iloa ja makunautintoa myös toisille, heille joilla ei ollut mahdollisuutta itse marjastaa tätä herkkuaan.
Puolukoitakaan ei tutuilla paikoilla näkynyt. Mutta luonto yllätti jälleen. Metsästä aivan läheltä, vanhan hakatun aukon reunasta löytyi ensin muutama punainen mätäs. Tarkempi katselu osoitti niitä olevan enemmänkin. Intoa täynnä kiirehdin kotiin sankoa ja poimuria hakemaan. Suuria ja meheviä puolukoita tässä aika hankalassa maastossa usean päivän ajan poimittuani, olin väsynyt mutta onnellinen. Pakasteet täyttyivät ja samoin sydän kiitoksesta.
Marjastaminen on mielekästä ja rentouttavaa puuhaa, vaikka hyttyset inisevät korvan juuressa ja ilkeästi välillä nipistävät. Ja vaikka hiki otsalta tippuu ja selässä virtaa, lopputulos palkitsee. On niin ihanaa tulla saaliin kanssa kotiin ja säilöä talven varalle.
Syrjäsilmällä
Ollaan hengellisessä tilaisuudessa.
sen päätöshetkissä.
Tilaisuus on ollut puhutteleva,
koskettanut sydämiä.
On loppurukouksen aika.
sen päätöshetkissä.
Tilaisuus on ollut puhutteleva,
koskettanut sydämiä.
On loppurukouksen aika.
Painetaan päät, suljetaan silmät, eikä vilkuilla sivuille.
Mutta minä en malta.
Syrjäsilmin katson, nouseeko mieheni käsi
kun kysytään, kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle.
Ja käsi nousee.
Mieheni menee esille, hänen puolestaan rukoillaan
ja hän kokee pelastuksen.
Mutta minä en malta.
Syrjäsilmin katson, nouseeko mieheni käsi
kun kysytään, kuka haluaa antaa elämänsä Jeesukselle.
Ja käsi nousee.
Mieheni menee esille, hänen puolestaan rukoillaan
ja hän kokee pelastuksen.
Tämä on rukousvastaus minulle ja
jatkamme taivasmatkaa yhdessä, iloiten.
jatkamme taivasmatkaa yhdessä, iloiten.
Kauan eläköön elämä
Kämppääjä on yksinelämisen taitolaji. On keksittävä itseviihdyttämistapoja. On opittava keino pitää mieli hyvällä päällä (en sano: hyvällä tuulella kun en pidä tuulta hyvänä mielentilana.)
Kämppääjän elämästä valtaosa on yksinoloa ja eloa(prosenttiluku ei ole aivan täysi sata, muttei siitä kaukana.) Kämppääjän päässä pyörivät tämänkaltaiset ideat. Kämppääjä kamppailee vain itsensä kanssa.
Kämppääjän elämästä valtaosa on yksinoloa ja eloa(prosenttiluku ei ole aivan täysi sata, muttei siitä kaukana.) Kämppääjän päässä pyörivät tämänkaltaiset ideat. Kämppääjä kamppailee vain itsensä kanssa.
Kimpsu, Kampsu, Roina, Rompe
Mieleeni palaa muistikuva lapsuudestani kun kulkukauppias leväytti laukkunsa lattialle levälleen ja sanoa tokaisi:
- Tilpehööriä.
Muistan kuinka minua hieman toisella kymmenellä olevaa poikavintiötä kiinnosti yksi korttipakka jossa neitoset esiintyivät ilman vaatteita. Kulkukauppias huomasi kortit kädessäni ja tempaisi ne salamannopeasti haltuunsa ja totesi:
- Täysikäisille.
Minkä tahansa tavaran voi nimetä kimpsuksi, kampsuksi, roinaksi ja romppeeksi. On niitä minullekin nurkkiin kertynyt vuosien varrella lukematon määrä. Ovat käyneet tarpeettomaksi, että ihan hyvin voisin tuomita ne jo romuiksi. Ellei kukaan tule ja nosta niitä kimpsuiksi, kampsuiksi, roinaksi, romppeeksi ja kamppeeksi.
Olen seurannut televisio-ohjelmia joissa on rihkamaan rakastunut täyttänyt kotinsa jokaisen neliömillimetrinkin näillä kamppeilla.
Tavarasta on tullut toveri, ystävä ja rakastettu.
Tarvekalusta kaikki alkaa. Vähinerin tulee täyte-esineiden löytöretket. Tavarakokoelman kasvattaminen. Jonkun toisen mielestä se pelkkää romua joka joutaisi Huushemmettiin eli kaatopaikalle. Jollekulle toiselle se taas on henki ja elämä.
- Tilpehööriä.
Muistan kuinka minua hieman toisella kymmenellä olevaa poikavintiötä kiinnosti yksi korttipakka jossa neitoset esiintyivät ilman vaatteita. Kulkukauppias huomasi kortit kädessäni ja tempaisi ne salamannopeasti haltuunsa ja totesi:
- Täysikäisille.
Minkä tahansa tavaran voi nimetä kimpsuksi, kampsuksi, roinaksi ja romppeeksi. On niitä minullekin nurkkiin kertynyt vuosien varrella lukematon määrä. Ovat käyneet tarpeettomaksi, että ihan hyvin voisin tuomita ne jo romuiksi. Ellei kukaan tule ja nosta niitä kimpsuiksi, kampsuiksi, roinaksi, romppeeksi ja kamppeeksi.
Olen seurannut televisio-ohjelmia joissa on rihkamaan rakastunut täyttänyt kotinsa jokaisen neliömillimetrinkin näillä kamppeilla.
Tavarasta on tullut toveri, ystävä ja rakastettu.
Tarvekalusta kaikki alkaa. Vähinerin tulee täyte-esineiden löytöretket. Tavarakokoelman kasvattaminen. Jonkun toisen mielestä se pelkkää romua joka joutaisi Huushemmettiin eli kaatopaikalle. Jollekulle toiselle se taas on henki ja elämä.
Järjen ääni
Se on "tiukkapipojen" hallintamekanismi, vallankäyttö väline.
Uskonnossa se tulee Raamatusta.
Sitä ovat vanhempamme käyttäneet kasvattaakseen meistä "kunnonkansalaisia".
Koulussa kuulimme sitä opettajalta kun hän koulutti meistä kelpokansalaisia.
Sen "varjolla" on estetty meitä näkemästä järjen äänen mielestä meille sopimattomia ohjelmia.
Järjen ääni kehoitti minua kirjoittamaan tämän selityksen.
Järjen ääni tekee meistä paljon varovaisempia kun se toistaa kaiken aikaa:
- Muista. Varo, Harkitse vielä.
Vaaleissa meillä on yksi ääni käytettävänä. Toivoaksemme järjen ääni.
Uskonnossa se tulee Raamatusta.
Sitä ovat vanhempamme käyttäneet kasvattaakseen meistä "kunnonkansalaisia".
Koulussa kuulimme sitä opettajalta kun hän koulutti meistä kelpokansalaisia.
Sen "varjolla" on estetty meitä näkemästä järjen äänen mielestä meille sopimattomia ohjelmia.
Järjen ääni kehoitti minua kirjoittamaan tämän selityksen.
Järjen ääni tekee meistä paljon varovaisempia kun se toistaa kaiken aikaa:
- Muista. Varo, Harkitse vielä.
Vaaleissa meillä on yksi ääni käytettävänä. Toivoaksemme järjen ääni.
Norjalaiset kulkevat lohet taskuissaan (Ilkka 13.12.2018)
Nyt selkeni, olenkin jo vuosia miettinyt norjalaisten hyvää turnauskestävyyttä.
Muutama vuosi sitten menimme Kilpisjärvelle juuri kun "vain kaksi kalaa"-pilkkikisa päättyi.
Sunnuntaina suurin osa selvisi kotimatkalle, heikoimmat jäivät maanantaihin. Mutta majapaikkamme pihamaalle kotansa pystyttäneet norjalaispojat jaksoivat keskiviikkoon asti. Välillä joku heistä siirrettiin joksikin aikaa "tuulettumaan" kodan ulkopuolelle, samoin kuin osa matkatavaroista, mutta mitään riitaa ei sieltä kuulunut. Olisiko tähän jaksamiseen ja sopuun selityksenä taskuissa tuodut lohet? Ehkä ulos siirretyn lohi oli vanhentunutta ja haiskahti.
Olen antanut kertoa itselleni norjalaisten turskajuttuja; kuinka he paistavat sitä saunankiukaalla yms. Vaurastuttuaan ovatkin ilmeisesti siirtyneet loheen.
Muutama vuosi sitten menimme Kilpisjärvelle juuri kun "vain kaksi kalaa"-pilkkikisa päättyi.
Sunnuntaina suurin osa selvisi kotimatkalle, heikoimmat jäivät maanantaihin. Mutta majapaikkamme pihamaalle kotansa pystyttäneet norjalaispojat jaksoivat keskiviikkoon asti. Välillä joku heistä siirrettiin joksikin aikaa "tuulettumaan" kodan ulkopuolelle, samoin kuin osa matkatavaroista, mutta mitään riitaa ei sieltä kuulunut. Olisiko tähän jaksamiseen ja sopuun selityksenä taskuissa tuodut lohet? Ehkä ulos siirretyn lohi oli vanhentunutta ja haiskahti.
Olen antanut kertoa itselleni norjalaisten turskajuttuja; kuinka he paistavat sitä saunankiukaalla yms. Vaurastuttuaan ovatkin ilmeisesti siirtyneet loheen.
Pienet virheet ja isommat virheet (Ilkka 03.11.2018)
Mieletöntä ku mä tota noin niinku aattelin vähä avata mistä täs ois kyse, ku oikeesti tää suomen kieli on tosi siistiä ja upeeta tai on ainaski ollu, mut sitte on tullu mukaan outoja niinku sanoja mitä jotkut tyypit lykkää joka väliin. Mollaan nii totuttu tällee puhuun, ettei sit niinku huomata kuin törkeeltä se kuulostaa.
Meitsii ainaski ottaa kuuloon tosi paljo ku noi urheilun niinku gurut sanoo vaik niinku hiihtoo selostaessa et suksi ja jalka, vaik ketä hiihtää siin ois mun miälest niinku kaks kumpaakin.
Sit kuiteski kaikki on niinku sairaan hyvää tai sit sika hyvää tai vähä hyvää, ketä kiinnostaa noi taudit tai elukat?
Tosi älyttömän paljo noille niinku tyypeille jää niinku päälle joku sana ja sit sitä toistetaan vaikka kolmekin kertaa, ois hyvempi ku pitäis vaik niinku tauon eikä jankuttais. Mua niinku ottaa aivoon ketä puhuu ku ei pääse asiaan.
Tota noin nii sit viel käytetään niinku kauheesti englannista väänneltyjä sanoja vaikk ne ei itekään tajuu niinku niitten tarkoitusta.
Siin kait niinku kaikki, avasinko tarpeeks?
Outo ilmiö
Aivan viime aikoina
olen havainnut
oudon ilmiön.
Yllättäen.
Iloisen tapahtuman
käynnistävän tunteideni
suihkulähteen.
Ruiskauttaen
silmät täyteen
kyynelhelmiä.
Vanhuuden haurastama
tunnejäätikköä.
Onnittelen itseäni
ettei kukaan ole
herkkyyttäni näkemässä.
Voisi karski
miehenroikale
vallan nolostua.
Kun paljastuisi
miehinen herkkyys.
Pehmeys.
Heikkous.
olen havainnut
oudon ilmiön.
Yllättäen.
Iloisen tapahtuman
käynnistävän tunteideni
suihkulähteen.
Ruiskauttaen
silmät täyteen
kyynelhelmiä.
Vanhuuden haurastama
tunnejäätikköä.
Onnittelen itseäni
ettei kukaan ole
herkkyyttäni näkemässä.
Voisi karski
miehenroikale
vallan nolostua.
Kun paljastuisi
miehinen herkkyys.
Pehmeys.
Heikkous.
Pelastajani/Auttajani
Herrani,
sinä sammutit kaikki valot,
paitsi yhden.
Kiitos että se jäi palamaan,
ristisi juurelle.
Pimeässä sen löysin
ja pieni tuikkuni roihahti
suureen iloon.
sinä sammutit kaikki valot,
paitsi yhden.
Kiitos että se jäi palamaan,
ristisi juurelle.
Pimeässä sen löysin
ja pieni tuikkuni roihahti
suureen iloon.
Tiedon meri
Kun oppii
huomaa osaavansa
uida tiedon meressä.
Joistakin tulee
mestariuimareita.
Sama millä tyylillä
polskuttaa
pinnalla pysyy
vaikka kelluu kelluu.
Vielä tässä iässäkin
taito senkuin kohoaa.
Heti syntymän jälkeen
alamme kauhoa
kuin mestariuimari.
Vaistojemme varassa.
Menestyy ihan kohtalaisesti
vaikka räpiköi
käsipohjaa arvailujen varassa.
On vain syytä polskia
tarpeeksi matalissa vesissä.
Rannikon tuntumassa
ettei huku tiedonmereen.
huomaa osaavansa
uida tiedon meressä.
Joistakin tulee
mestariuimareita.
Sama millä tyylillä
polskuttaa
pinnalla pysyy
vaikka kelluu kelluu.
Vielä tässä iässäkin
taito senkuin kohoaa.
Heti syntymän jälkeen
alamme kauhoa
kuin mestariuimari.
Vaistojemme varassa.
Menestyy ihan kohtalaisesti
vaikka räpiköi
käsipohjaa arvailujen varassa.
On vain syytä polskia
tarpeeksi matalissa vesissä.
Rannikon tuntumassa
ettei huku tiedonmereen.
Tämän minä osaan
He luulivat että tämän minä osaan, mutta ikävä kyllä erehtyivät. Tilanne tuli eteen nuoruuteni herkkinä vuosina 1960-luvun puolivälissä keskikoulussa opiskellessani. Elettiin talviaikaa jo vähän kevään puolella ja meillä oli koulussa kuvaamataidon tunti, päivän viimeinen tunti aluillaan. Kylämme keskuskoululle, jossa viisiluokkaisen keskikoulun lisäksi toimi myös kansalaiskoulu, oli tulossa hiihtokilpailu. Koulun käytävän ilmoitustaululle piti saada mainos kyseisestä kilpailusta.
Tykkäsin piirtämisestä ja kuvaamataito oli vahvuuteni. Kun opettaja tunnin aluksi kysyi, kuka tekisi kilpailukutsun, joku ehdotti minua. Koin tilanteen kiusallisena, koska olin ujo, enkä tuntenut itseäni niin hyväksi, että pystyisin mainoksen tekemään. Ei ollut aiempaa kokemusta tällaisesta. Suostuin kuitenkin, jännitystäni nieleskellen. Sitten opettaja ehdotti että toiset voisivat lähteä kotiin ja antaa minulle näin työrauhan. Hämmentyneenä hyväksyin tämänkin.
Luokkaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Pulpetit paukkuen he poistuivat paikalta ja minä jäin yksin, tyhjä kartonki ja työvälineet edessäni. Opettajakin lähti, ehkä kokeita tarkastamaan tai muuta tekemään opettajain huoneeseen. Minun piti viedä hiihtokilpailun mainos sinne, kun saisin sen valmiiksi. Oli vain tunti aikaa. En muista minkälaisen ohjeistuksen työn tekemiseen sain, mutta minulle iski paniikki heti alkuunsa. Jotenkin meni koko toimintakyky ja poskiani alkoi polttaa.
Tunti loppui hyvin pian enkä saanut mitään aikaiseksi. Jotain kartongille raapustin, mutta pilalle se meni. Oli kuitenkin pakko viedä töherrys opettajalle ja kertoa tilanne. Kauhusta kankeana, posket jännityksestä hehkuen koputin opettajain huoneen ovelle. Muistan sen hämmästyneen ja tutkivan katseen, minkä ovella kohtasin. Oli tosi nolo tilanne.
Katse maassa, mieli allapäin lähdin koululta kävelemään kotiani kohti. Matka ei ollut pitkä, joten talvi-ilmakaan ehtinyt viilentää hehkuvia poskiani. Vanhempi siskoni oli ehtinyt jo koulusta kotiin kun sinne hiippailin. Heti hän alkoi udella, mitä koulussa oli tapahtunut koska olin niin punainen. En kertonut. Niinpä hän tiukkaan sävyyn kertoi ottavansa selville syyn. En tiedä, tekikö hän näin. Mutta itkuksi minulla meni se loppupäivä.
Vaikka hyviäkin päiviä koulussa oli ja sain kokea onnistumisen iloa, ikävillä asioilla on taipumus jäädä mieleen. Varsinkin kun kokee tulleensa väärin kohdelluksi eikä ole rohkeutta puolustautua.
Tykkäsin piirtämisestä ja kuvaamataito oli vahvuuteni. Kun opettaja tunnin aluksi kysyi, kuka tekisi kilpailukutsun, joku ehdotti minua. Koin tilanteen kiusallisena, koska olin ujo, enkä tuntenut itseäni niin hyväksi, että pystyisin mainoksen tekemään. Ei ollut aiempaa kokemusta tällaisesta. Suostuin kuitenkin, jännitystäni nieleskellen. Sitten opettaja ehdotti että toiset voisivat lähteä kotiin ja antaa minulle näin työrauhan. Hämmentyneenä hyväksyin tämänkin.
Luokkaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Pulpetit paukkuen he poistuivat paikalta ja minä jäin yksin, tyhjä kartonki ja työvälineet edessäni. Opettajakin lähti, ehkä kokeita tarkastamaan tai muuta tekemään opettajain huoneeseen. Minun piti viedä hiihtokilpailun mainos sinne, kun saisin sen valmiiksi. Oli vain tunti aikaa. En muista minkälaisen ohjeistuksen työn tekemiseen sain, mutta minulle iski paniikki heti alkuunsa. Jotenkin meni koko toimintakyky ja poskiani alkoi polttaa.
Tunti loppui hyvin pian enkä saanut mitään aikaiseksi. Jotain kartongille raapustin, mutta pilalle se meni. Oli kuitenkin pakko viedä töherrys opettajalle ja kertoa tilanne. Kauhusta kankeana, posket jännityksestä hehkuen koputin opettajain huoneen ovelle. Muistan sen hämmästyneen ja tutkivan katseen, minkä ovella kohtasin. Oli tosi nolo tilanne.
Katse maassa, mieli allapäin lähdin koululta kävelemään kotiani kohti. Matka ei ollut pitkä, joten talvi-ilmakaan ehtinyt viilentää hehkuvia poskiani. Vanhempi siskoni oli ehtinyt jo koulusta kotiin kun sinne hiippailin. Heti hän alkoi udella, mitä koulussa oli tapahtunut koska olin niin punainen. En kertonut. Niinpä hän tiukkaan sävyyn kertoi ottavansa selville syyn. En tiedä, tekikö hän näin. Mutta itkuksi minulla meni se loppupäivä.
Vaikka hyviäkin päiviä koulussa oli ja sain kokea onnistumisen iloa, ikävillä asioilla on taipumus jäädä mieleen. Varsinkin kun kokee tulleensa väärin kohdelluksi eikä ole rohkeutta puolustautua.
Leikin aikaa
Lapsuuden kesät ja talvetkin, miten paljon me
lapsina leikimmekään. Juurikasmailla ja sipulipeltoja
kitkiessä ajattelimme jo iltaa. Tulevatkohan
naapurin pojat ja toisen naapurin tytöt. Ja
tulivathan he usein ja pian olivat nelimaalit
käynnissä. Meillä oli suuri piha, jossa oli
hyvä pelata.
Leikimme mustaa miestä ja piilosilla oloa.
Hypimme ruutua ja narua. Joskus heinäaikaan
oli hauskuutta kerrakseen, kun hyppelimme
ladon orrelta heinäkasaan.
Hiekkaisella pihamaalla leikimme Maa nimistä
leikkiä. Piirsimme maahan tikulla ympyrät
ja heitimme vuorotellen lasinpalasta. Jos oli
huono tuuri, menetti osan maata, hyvällä
tuurilla sai maata lisää.
Joskus leikimme tervapataa ja viimeistä
paria uunista ulos, lekkerikin oli hauska peli.
Sisällä emme paljon leikkineet, tilat
olivat kovin pienet. Mutta olimme sokkosilla
aina joskus, piirtelimme ja värittelimme.
Talvisin meillä oli mäenlaskut kelkoilla
ja suksilla. Usein laitoimme kelkat
peräkanaa junaksi ja laskimme naapurin
pitkää mäkeä. Laskimme ja kiljuimme vauhdin
hurmasta. Hiihtelimme suksilla, laskette-
limme mäkeä posket punaisina hohtaen.
Siinä sai unohtaa seuraavan vähemmän
hauskan koulupäivän.
lapsina leikimmekään. Juurikasmailla ja sipulipeltoja
kitkiessä ajattelimme jo iltaa. Tulevatkohan
naapurin pojat ja toisen naapurin tytöt. Ja
tulivathan he usein ja pian olivat nelimaalit
käynnissä. Meillä oli suuri piha, jossa oli
hyvä pelata.
Leikimme mustaa miestä ja piilosilla oloa.
Hypimme ruutua ja narua. Joskus heinäaikaan
oli hauskuutta kerrakseen, kun hyppelimme
ladon orrelta heinäkasaan.
Hiekkaisella pihamaalla leikimme Maa nimistä
leikkiä. Piirsimme maahan tikulla ympyrät
ja heitimme vuorotellen lasinpalasta. Jos oli
huono tuuri, menetti osan maata, hyvällä
tuurilla sai maata lisää.
Joskus leikimme tervapataa ja viimeistä
paria uunista ulos, lekkerikin oli hauska peli.
Sisällä emme paljon leikkineet, tilat
olivat kovin pienet. Mutta olimme sokkosilla
aina joskus, piirtelimme ja värittelimme.
Talvisin meillä oli mäenlaskut kelkoilla
ja suksilla. Usein laitoimme kelkat
peräkanaa junaksi ja laskimme naapurin
pitkää mäkeä. Laskimme ja kiljuimme vauhdin
hurmasta. Hiihtelimme suksilla, laskette-
limme mäkeä posket punaisina hohtaen.
Siinä sai unohtaa seuraavan vähemmän
hauskan koulupäivän.
Tämän minä osaan
On asioita joita teemme kernaasti. Mielihalun vallassa. Ellei jopa himokkaasti. Kärkkäästi ainakin. Syvässä tahtotilassa. Tekemiseensä mieltyneenä. Aikaansaannoksiinsa ihastuneena.
Toisaalta:
Hyvin pienestä pitäen sai kuulla lauseen ettei " maailma laiskoja elätä". Sinnikkäällä yrityksellä onnistui välttämään laiskaksi leimautumisen kunnes vasta nyt eläkeiässä voi antaa laiskuuden "kukkasen" jota meistä yritettiin pois kitkeä, vapaasti rehottaa.
Nauttia laiskuudesta täysin rinnoin (ja vatsoin) eikä kukaan tule sitä paheksumaan.
Kuulin kuinka erästä miestä sanottiin vetolaiskaksi. Ei ihminen mikään hinaaja ole. Hevoset suorittivat ennen sitä vetämistä.
Olen kyllä harrastannut vetämistäkin. Piipulla vedin savua henkeen. Ja porukkaa olen vetänyt milloin minnekin. En kuitenkaan huonoille teille.
Nukkuessani vetelen hirsiä. Luultavasti painajaista.
Kun kuorsaa ääni kuulostaa kun hirsien vetämiseltä.
En ainakaan muista, että olisin vetänyt ketään koskaan nenästä. En edes nyt, tässä.
Toisaalta:
Hyvin pienestä pitäen sai kuulla lauseen ettei " maailma laiskoja elätä". Sinnikkäällä yrityksellä onnistui välttämään laiskaksi leimautumisen kunnes vasta nyt eläkeiässä voi antaa laiskuuden "kukkasen" jota meistä yritettiin pois kitkeä, vapaasti rehottaa.
Nauttia laiskuudesta täysin rinnoin (ja vatsoin) eikä kukaan tule sitä paheksumaan.
Kuulin kuinka erästä miestä sanottiin vetolaiskaksi. Ei ihminen mikään hinaaja ole. Hevoset suorittivat ennen sitä vetämistä.
Olen kyllä harrastannut vetämistäkin. Piipulla vedin savua henkeen. Ja porukkaa olen vetänyt milloin minnekin. En kuitenkaan huonoille teille.
Nukkuessani vetelen hirsiä. Luultavasti painajaista.
Kun kuorsaa ääni kuulostaa kun hirsien vetämiseltä.
En ainakaan muista, että olisin vetänyt ketään koskaan nenästä. En edes nyt, tässä.
Pelastajani
Olin rikkonut
ja rikoin.
Jumalan lakeja.
Olin rikollinen.
Tunsin sen.
Tuomioni oli - kuolema.
Iankaikkinen kuolema.
Minulle kerrottiin:
Ei sinun tarvitse kuolla,
Jeesus on kuollut -
myös sinun puolestasi!
Uskoin ilouutisen.
Sain lahjaksi Elämän.
Iankaikkisen Elämän.
ja rikoin.
Jumalan lakeja.
Olin rikollinen.
Tunsin sen.
Tuomioni oli - kuolema.
Iankaikkinen kuolema.
Minulle kerrottiin:
Ei sinun tarvitse kuolla,
Jeesus on kuollut -
myös sinun puolestasi!
Uskoin ilouutisen.
Sain lahjaksi Elämän.
Iankaikkisen Elämän.
Kaiken minkä teet
Täällä elämässä riittää loputtomasti kaikenlaisia töitä ja tekijöitä. On mahdotonta alkaa erittelemään niitä erikseen. Kukin taaplaa tyylillään työsarkaansa. Työ on kuitenkin vastuullinen asia, johon pitäisi suhtautua tosissaan ja rehellisesti.
Itse olen joutunut tekemään monenlaisia töitä. Yleensä ne ovat olleet raskaita ja voimia kysyneet. Kuitenkin olen pyrkinyt tekemään kaiken mahdollisimman hyvin ja tunnollisesti. Olkoon ollut työ koti tai ansiotyötä, samanlainen suhtautuminen on ollut töihin. Missään en halua pinnata tai huonosti hutiloida. Se on luonteessani sääntö jota en voi pettää. Siivotessani työ aina poikii lisää ja tehtävä on kaikki kunnolla. Itseänihän tämä ei säästä, voi rasittaakin. Tyytyväisyys on kuitenkin hyvä palkka. Voi sanoa elämän mottona: Tämän minä osaan ja tämä on minusta.
Itse olen joutunut tekemään monenlaisia töitä. Yleensä ne ovat olleet raskaita ja voimia kysyneet. Kuitenkin olen pyrkinyt tekemään kaiken mahdollisimman hyvin ja tunnollisesti. Olkoon ollut työ koti tai ansiotyötä, samanlainen suhtautuminen on ollut töihin. Missään en halua pinnata tai huonosti hutiloida. Se on luonteessani sääntö jota en voi pettää. Siivotessani työ aina poikii lisää ja tehtävä on kaikki kunnolla. Itseänihän tämä ei säästä, voi rasittaakin. Tyytyväisyys on kuitenkin hyvä palkka. Voi sanoa elämän mottona: Tämän minä osaan ja tämä on minusta.
Sydämen asialla
Haluan puolustaa
sydäntä.
Sitä syytetään
monista asioista.
Syyttä, suotta.
Sydän on täysin
viaton.
Suruihin ja rakastumisiin.
Tunteet eivät ole
sydämestä lähtöisin.
Tunnen mielipahaa
viattoman
sydämen aiheettomasta
syyllistämisestä.
Se takoo
elämää rinnassa
ja siinä sillä
on täysi työ.
Vaadin että
perättömät väitteet
sydämen kaikista
muista teoista
julistetaan julkisesti
romantiikan
taipuvaisten tuotteeksi.
sydäntä.
Sitä syytetään
monista asioista.
Syyttä, suotta.
Sydän on täysin
viaton.
Suruihin ja rakastumisiin.
Tunteet eivät ole
sydämestä lähtöisin.
Tunnen mielipahaa
viattoman
sydämen aiheettomasta
syyllistämisestä.
Se takoo
elämää rinnassa
ja siinä sillä
on täysi työ.
Vaadin että
perättömät väitteet
sydämen kaikista
muista teoista
julistetaan julkisesti
romantiikan
taipuvaisten tuotteeksi.
Pythagoraan pavuista puuttui kynteli
Otsikko sisältää väittämän, jota on ehkä vaikea todistaa, mutta silti tapaus tuntuu selvältä. Pythagoras itse on nimittäin väittänyt muutakin kuin että suorakulmaisen kolmion hypotenuusalle piirretty neliö on yhtä suuri kuin kateeteille piirretyt neliöt yhteensä. On mennyt papparainen lohkaisemaan sellaisenkin aksiooman, että pitäisi pidättäytyä pavuista.
Mitä tästä muuta voi päätellä kuin että P:n keittiöpuutarhassa ei kasvanut kynteliä tai että filosofilla oli yksinkertaisesti heikko vatsa. Mikä taas ei anna oikeutta mennä yleistäen kieltämään pavunsyöntiä niiltä, joiden fysiikka kestää nämä mainiot vihannekset ja jotka osaavat vielä houkutella kyntelin avulla niitten parhaat puolet esiin.
Kynteli, köyhänmiehenmauste, pippuriyrtti, papuyrtti ja roomalaisyrtti, kuinka vain, aina on kyse samasta sievästä ja sukkelasta yrtistä. Se antaa satoa jo siinä vaiheessa, kun sen serkkupuolet tinjami ja meirami vasta repivät leukojaan makean talviunen jälkeen. Näitten kuhnustelijoitten jälkiä kynteli kelvollisesti paikkailee, olipa kyse pippuria kaipaavasta tai yleenä vain vaikeasti sulavasta sapuskasta.
Annemarta Borgen kirjassaan ”Minun yrttini” arvelee Shakespearen olleen varsin hyvin perillä yrttien taustoista ja vaikutuksista. Esimerkiksi kyntelin latinankielinen nimi satureja tulee, niin väitetään, satyyristä, joka puolestaan oli puolijumala ja melkoinen epeli. Shakespeare käytti useissa näytelmissään kynteliä ja Borgen uskoo vuorosanojen usein olevan kolmiulotteisia.
Omasta puolestani en lainkaan epäile kyntelin potenssia vahvistavaa vaikutusta. Sen tekee tosin yrtti kuin yrtti yhdistettynä terveisiin elämäntapoihin, riittävään lepoon ja liikuntaan.
Ota iisisti, ota purilainen
Tuli nuoruus mieleen, kun pistäytyi hampurilaispaikkaan. Toisaalta sitä oli niinku joku pakkasen raiskaama pulkannaru, joka oli vaan nakattu siihen pöytään.
Miten nää safkat oli tota noin niinku tarkotus nielasta, kun ei ollut aseita, pilli vain tökötti cocicpurkissa ja muut eväät siinä levällään pitkin alusta.
Ja vaikka ovestahan mä sisään olin tullu, enkä mistään rasvahormista, niin jätkät vaan vilkas ja liukes juuri nopeesti Indiana Jonesia hakkaamaan.
Siinähän selvitin pelin henkee ja iskin kiinni. Heti alko paparollsista majoneesit valua pitkin naamaa, mutta olihan se älytty tiskin takanakin. Servettejä oli kaksin kappalein ja niitä sai lisää.
Sämpylä nyt oli mikä oli, mutta rehut ja pihvi täyttä tavaraa. Nypin ranskalaisia sormin ja tökin ketsuppiin ja imaisin cocista. Voi hitto, että maistu liemi kaameelta.
Mutta sitten katon kelloo ja totesin, että munhan pitäs olla jo kirkossa. Ei kun menoks.
Siellä oli hirvee ryysis, harjoiteltiin yhtä messua ja mun piti kuvata ja fiilikset oli huonot, ku näpit hais rasvalta ja yks tyyppi tunki siihe linjalle ja mähä manasin. Ne oli nakata mut veks, mutta joku keksi, että kovempaa kieltä sieltä pöntöstä kuulee ja anto olla. Joteski tuntu, että tässä olis niinku revanssin paikka ja löysin itteni taas rollsista.
Mä yritin olla joku Liu Kang, mutta enhän mä mitä ehtiny sitä Raideria väistää, ku olin jo vainaa. Mut uskotteks mitä? Just siks mut otettiin kun otettiinkin porukkaan kun olin niin nuija. Revin epätoivosesti niistä kahvoista kun joku sanoi:
- Mees vähän pois.
Ja kaks jätkää rupes jatkamaan sitä mun peliä kahestaan.
Eikä ne muuta sanonu, ku että pistä lisää rahaa, äkkiä ny!
Eikä se Tero myöhemminkään, mutta Mikalla oli vähän hauskaa:
- Kyllähän mä sut heti tunsin.
Niinhän mäkin sitte sen, ku katon sen pitkän lipan alle ja näin sen iloset silmät.
Kirjoitus julkaistu sanomalehti Keskisuomalaisessa 8.10.1998
Laittomia toimintoja
Joskus minäkin muutun synkäksi. Harvoinhan niin käy, mutta toisinaan minunkin herkkää taiteilijansieluani korpeaa. Äskettäin synkistymisen lamauttava hetki sattui tietokoneen ääressä.
Tietokoneen käyttöjärjestelmä on ainoa järjestelmä koko maailmankaikkeudessa, joka ei oikeastaan ole mikään järjestelmä. Vai mitä mieltä olisitte jos vaikkapa auton moottori toimisi samoin epäjärjestelmällisin periaattein. Keskellä yötä, keskellä korpea auton mittaritauluun tulisi ilmoitus, "Jarrut ovat suorittaneet laittoman toiminnon ja ne poistetaan." Autokorjaamojen vilpitöntä ja pyyteetöntä kutsumusammattiaan, ei rahasta vaan rakkaudesta öljyisiin käsiin, harjoittavat asentajat joutuisivat hurjistuneiden ihmisten vihanpurkauksien kohteeksi. Auton valmistajia ympäri maailmaa vainottaisiin ja heitä vaadittaisiin korvaamaan aiheutuneita kipuja ja särkyjä.
Toisaalta, mikäli tietotekniikka vielä kehittyy, voitaisiin sitä soveltaa myös yleishyödyllisiin hankkeisiin. Jokaiseen ihmiseen asennettaisiin mikrosiru, joka olisi ohjelmoitu tarkkailemaan, että kansalaiset noudattaisivat lakia ja moraalisia säännöksiä . Mikrosiru vaikuttaisi suoraan kansalaisen keskushermostoon ja mikäli hän poikkeaa kaidalta tieltä, laittomuuksien hetteikköön, hänen kaikki elintoimintonsa lamaantuva. Siinä seisoisi kaupungin kadulla, veroilmoituksensa jättäneen liikemiehen kanssa kylän hulttiopoika, rinta rinnan voimatta liikkua. Molempien otsassa välkkyisi punainen teksti, "Kansalainen on suorittanut laittoman toiminnon ja se on suljettu."
Myös moraalin rappeutumista ehkäisevät toiminnot olisivat kiehtovia. Vilpittömän aviomiehen ei tarvitsi olla huolissaan kotiin palatessaan kaapissa piileskelevistä miehen kuvatuksista. Sekä lihan himoon ja hekumaan langennut vaimo, kuin myös naapurin pukinpartainen taivaanrannanmaalari löytyisivät olohuoneen sohvalta jähmettyneinä, silmissään kiimainen katse.
Myös kyseisen keksinnön työllistävät vaikutukset olisivat mittavat. Tarvittaisiin paljon ihmisiä tekemään jähmettymisen takia töistä pois jääneiden kansalaisten työt. Olisi luotava nykyistä jätehuoltoa muistuttava järjestelmä jähmettyneiden kansalaisten keräämiseksi. Varsinkin talviaikaan tapahtuva jähmettyminen saattaisi muuten koitua kohtalokkaaksi. Pitäisi perustaa erillisiä jähmettyneiden keräyskeskuksia, joissa jähmettyneet voitaisiin ohjelmoida uudestaan toimiviksi. Uudelleen ohjelmoinnin joutuisi ohjelmoitava itse tietenkin maksamaan. Saattaisi syntyä voimakasta kansalaiskeskustelua aiheesta, montako kertaa samaan rikkeeseen sortunut kansalainen tulisi ylipäätään ohjelmoida uudelleen.
Tiedemiehet ja humanistit riitelisivät verissä päin, ( ja jähmettyisivät ) voidaanko uudelleen ohjelmoitaviin asentaa siru joka myös ohjaisi heidän lainkuuliaisuuttaan ja moraalikäsityksiään. Asia paisuisi niin suureksi kansalliseksi kynnyskysymykseksi, että perustettaisiin erillinen komitea pohtimaan ohjelmoinnin eettisiä säännöksiä. Työ olisi erittäin vaikeaa koska komitean jäsenet vaihtuisivat jatkuvasti jähmettymisen vuoksi.
Eduskunta olisi jähmettynyt kokonaan. Suomalaiset hiihtäjät eivät enää kärähtäisi kiellettyjen lisä-aineiden käytöstä, koska olisivat jähmettyneet viimeistään eteläsuomalaiselle huoltoasemalle. Jääkiekkomaajoukkueen jähmeälle pelille ei tarvitsi kysyä selitystä Tami Tammiselta.
Ainoat notkeat ja elastiset ihmiset olisivat läpeensä rehelliset ja moraalisesti moitteettomat muusikot, poikkeuksena muuan piirinmestaruus tason tangolaulaja, joka hänkin on jähmettynyt mutta kukaan ei huomaa eroa entiseen.
Sekä muuan basisti, jonka kerrotaan suorittaneen keikalla laittoman toiminnon ja sammuneen...
Suntuubin tarinat nyt julkaistu täällä
Sain just viimesen tekstin siirrettyä suntuubin kotisivujemme blogipuolelta tänne.
Nyt pitäisi seuraavana hommana koittaa jotenkin saada kuvat suntuubista tallennettua omalle koneelle, että voisin ne siirtää tähän blogiin. Saa nähdä, onnistuuko se.
Olihan tässäkin jo oma hommansa. Nyt se on tehty. Kaikkinensa tais mennä siirtohommassa reilut kuus tuntia.
Mie pokkaan ja moikkaan tällä erää.
Nyt pitäisi seuraavana hommana koittaa jotenkin saada kuvat suntuubista tallennettua omalle koneelle, että voisin ne siirtää tähän blogiin. Saa nähdä, onnistuuko se.
Olihan tässäkin jo oma hommansa. Nyt se on tehty. Kaikkinensa tais mennä siirtohommassa reilut kuus tuntia.
Mie pokkaan ja moikkaan tällä erää.
Enkeleitä matkassa
Meitä oli neljä henkeä lähdössä mummuni hautajaisiin. Tai oikeastaan meitä oli jo melkein viisi henkeä, sillä odotin lähes viimeisilläni toista lastamme. Enkeleitäkin lähti matkaamme. Ehkäpä heitä istahti autoomme useampikin ja joku taisi mennä myös edellä, sillä heti matkan alussa jouduimme tilanteeseen missä enkelit saivat olla valppaina.
Edesmennyt mummuni jota olimme lähdössä saattamaan hänen viimeiselle matkalleen
kotipaikkakunnalleni Keski-Suomeen keväällä 1980, ei ollut ihan oikea mummuni vaan mummupuoli. Oikea mummuni oli kuollut jo hyvin varhain keuhkotautiin, äitimme ja hänen siskonsa ollessa vielä tyttösiä. Muistona oikeasta mummustamme meillä siskoksilla ei ole muuta kuin se, mitä äiti kertoi ja valokuvat. Sitä äiti korosti, että mummu turvasi Jumalaan ja on tallella Taivaan kodissa.
kotipaikkakunnalleni Keski-Suomeen keväällä 1980, ei ollut ihan oikea mummuni vaan mummupuoli. Oikea mummuni oli kuollut jo hyvin varhain keuhkotautiin, äitimme ja hänen siskonsa ollessa vielä tyttösiä. Muistona oikeasta mummustamme meillä siskoksilla ei ole muuta kuin se, mitä äiti kertoi ja valokuvat. Sitä äiti korosti, että mummu turvasi Jumalaan ja on tallella Taivaan kodissa.
Leskeksi jäätyään pappamme meni uusiin naimisiin ja niin me saimme mummun. Ja hyvän mummun saimmekin. Hänkin turvasi Jumalaan vielä vanhoilla päivillään. Suru oli koskettava kun mummu kuoli ja halusin ehdottomasti lähteä saattamaan häntä viimeiselle matkalleen ja papan viereen nukkumaan.
Autoissa ei tuohon aikaan ollut turvavöitä, ei meidän sinisessä Vauxhall Vivassakaan. Mutta emme osanneet niitä kaivatakaan. Mieheni istui kuskin paikalle, meidän kanssa asustellut äitinsä vierellään. Itse ahtauduin ison vauvavatsani kanssa auton takapenkille. Tuolloin 4 -vuotias vilkas esikoisemme istui viereeni. Hän ei kuitenkaan malttanut kauan istua paikoillaan, vaan nousi etupenkkien väliin hajareisin seisomaan. Hiljaisella kylätiellä emme osanneet varoa tilannetta. Esikoistamme alkoi kuitenkin yhtä äkkiä väsyttää vaikka matka oli vasta aluillaan. Niinpä hän laittoi pitkäkseen viereeni takapenkille. Sitten rysähti.
Sivutieltä taloon pihasta ajoi suoraan eteemme henkilöauto. Ensisäikähdyksestä selviydyttyämme kömmimme autosta ulos ja menimme läheiseen taloon soittamaan apua ja lepäämään. Pieniä naarmuja lukuunottamatta, ehjiä olimme kaikki. Paitsi automme, jonka nokka oli kurtussa ja tuulilasi säröillä anopin pään osuttua siihen törmäyksessä. Anoppi kiitteli karvahattuaan että pää pysyi ehjänä. Oman kiitokseni lensi pilvien yläpuolelle siitäkin huolimatta että mummuani saattamaan emme päässet.
Jäin kuitenkin miettimään miten meidän olis käynyt, ellemme olisi varjeltuneet. Eniten vaivasi se miten esikoisemme oli käynyt, jos hän olisi lentänyt penkkien ylitse tuulilasiin. Ja olisihan meille muillekin voinut käydä vaikka kuinka huonosti. Helpotus oli melkoinen kun sairaalassa tarkastuksessa käytyämme saimme varmuuden että olimme kunnossa. Eikä vauvalla vatsassanikaan ollut hätää.
Puhuttelua ja varjelusta meidän perheessä oli ollut jo aiemminkin. Eräänä lauantai-iltana heinäkuussa 1979 olimme juuri tulleet kotimme pihasaunan löylyistä sisälle, kun ukkonen yllätti meidät. Mustien pilvien huomasimme kyllä kerääntyneen läheisen metsikön taakse ja kauempaa oli kuulunut jyrähdyksiä. Sitten kuitenkin aivan yllättäen, kuului melkoinen pamaus. Salama iski pistorasian säpäleiksi kamarin sohvalla nukkuneen lapsemme pään yläpuolelta ja seinään tuli savuava reikä. Säikähdys oli melkoinen, mutta lapsemme varjeltui eikä tulipalokaan syttynyt.
Monta kertaa vuosien varrella on ollut tilanteita, joissa olisi voinut käydä huonosti. Mutta on turvallista luottaa Sanan lupaukseen, ettei mikään meitä kohtaa Taivaallisen Isämme sallimatta. Ja enkelit Hänen käskystään ovat aina valppaina.
Hurahduksia
Nykyihminen voi alkaa käyttäytyä vähemmän ihmismäisesti. Hän voi narahtaa, kärähtää tai hurahtaa. Kaksi ensimmäistä hairahtaa rikollisuuteen. Hurahtanut syyllistyy johonkin laittomuuteen tai sekoaa johonkin villitykseen tai hullutukseen. Autokuumeen ollessa kyseessä on auton ääni alkanut hurista kutsuvasti korvissa tunkeutuen valveunen lävitse jokapäiväiseen elämään. Hevosvoimien hurahdellessa alla kierrokset nousevat aina murahduksiin asti. Nykyään kaiken pitää tapahtua yhdessä ja kaikki voi mennä yhdessä hurahduksessa.
Herkutellen
Meille muodostuu tapoja. Joita noudatamme uskollisesti. Päivästä toiseen. Ja muutamme niitä vain äärimmäisessä pakon edessä. Monet tavat ovat silti hyvin joustavia (kenties jopa joutavia). Kaikki eivät noudata määrättyä kellonaikaa. Tapojen viehätys piilee tottumuksessa joka helpottaa elämäämme. Ei aina tarvitse miettiä mitä nyt tekisin. Varsinkin kun on tuo valinta niin vaikeaa. Eikä tapoihin kyllästy vaikka ne toistuisivat päivästä toiseen aivan samanlaisina. Ne ovat kuin rituaaleja joita toistamme toistamistamme. Meistä kehittyy rutinoituja tapojemme vaalijoita. Tavoistamme nautiskellen. Herkutellen. Tähän tapaan.
2
Empiminen on yksi ajattelun muodoista. Miettimisen, tuumailun, pohtimisen, aprikoinnin, harkinnan välimuoto. Se on liikettä aivoissa, Tajunnan ja ymmärryksen käynnistyminen. Aina se ei tosin kehity kummankaan tasolle asti. Se on oma taiteenlajinsa:
EMMINTÄÄ.
AIMO EMPIJÄN AIVOHERKKU. EMMI JA NAUTI;
3
Kaikesta mieluiten haluaisin olla SUOSITTU KOOMIKKO.
Näen päiväunia kaikuvista aploodeista ja raikuvista naurunremakoista. Kaukana todellisuudesta.
SALAINEN ÖINEN HERKUTTELUNAUTINTO FANT-ASIASSA.
Vapputarina
Työväen laulut soivat koko päivän. Ja minä tunnen itseni myöskin tosi työläiseksi. Olen edelleen iltasiivoojana E-liikkeessä ja huomenna aloitan kokopäivätyön pesulassa. On hermostunut olo, mahassa vääntää. Masennus vaanii nurkan takana, olen jännittynyt ja ihmettelen isäntää, miten hän voi olla rauhallinen, kuin viilipytty, puhaltelee ilmapalloihin ilmaa, vaikka minun maailmani kääntyy huomenna päälaelleen.
Olen kauheassa nuhassa, niistän ja niiskutan ja sydän hakkaa. Ajattelen, miten ikimaailmassa pystyn sellaisessa kunnossa minnekään työpaikalle menemään ja pystynkö mitään edes tekemään. Ja miten jaksan 8-tuntisen työpäivän jälkeen enää kaupalle mennä. Sillä uutta siivoojaa ei ole vielä ilmaantunut. Kaikki nämä ajatukset pyörivät päässäni ympyrää koko päivän.
Seuraava yö on vähäuninen. Ja seuraavat kolme viikkoa tekevät minusta lähes hermoraunion, hyvä etten jo lapsia seinään heittele.
Kolmen viikon päästä on kaupalla uusi siivoja ja minä saan luovuttaa 4,5 vuotta kestäneen siivouspestini hänelle vähän haikein mielin mutta silti helpottuneena.
Herkuttelua
Valkoisessa
yltäkylläisyydessä
herkuttelu
voi särkyä
nahistuneeseen salaatinlehteen
liian kuivaan paistiin
vääränlaiseen viiniin.
Kitkerää makua syötävään tuo
tyytymättömyys
palkankorotuksiin
eläkkeisiin
palveluihin -
vähän kaikkeen.
Mustassa Afrikassa
elää Sundi-tyttö.
Hänellä on
äiti ja neljä sisarusta
isä on
kuollut.
Kotina on savimaja,
ei vettä
ei sähköä
ei huonekaluja
Äiti viljelee
pientä peltoa.
Jos ei sada,
lapset eivät saa
ruokaa.
Kummiohjelman kautta Sundi on
päässyt kouluun ja oppii
lukemaan
kirjoittamaan
laskemaan...
Joka päivä
hän saa koulussa
kurnivaan vatsaansa
aterian.
Sundi on onnellinen
ja kiittää Jumalaa.
Yön pimeydessä
Kerran nuoruudessani surun musta pilvi oli kietoutumassa ympärilleni. Istuin ikkunan edessä. Ulkona yön musta pimeys. En tiedä tänäkään päivänä mikä se oli joka kuiskasi korvaani:
- Ajattele. Olet vain tomuhiukkanen avaruudessa".
Minä ajattelin. Suru haihtui ja sisälläni alkoi kuplia hilpeä naurunhihitys. Eikä suru ole sen jälkeen tomuhiukkasta lähennellyt. Tomuhiukkasella on olemattomat surut, mutta aimot ilot.
Räiväkirjastani löytyy selitykset sanoille: Leikkikalujani
1. Kärvistely, kärvii, kärsii
2. Lääpällään, onko lääppä joku sukupuuttoon kuollut eläin?
3. Moksiskaan, turta, tunnoton, kovanaama, paksunahka.
4. Koheltaja, örveltäjä
5. Kaistapää, liikennehullu.
6. Kauno, kirjoitus, luistelu, sielu, kirjallisuus
7. Kikerrys, ilo alkaa vuotamaan.
8. Hössö, hössöttäjä.
9. Pähkäilijä, pahkapää, päätäpahkaa.
10. Kyhäelmä, tekemällä tehty, ei kynällä.
11. Etusormi, sankarini.
12. Hervoton, rento, vetelä.
13. Pöllämystynyt, leipäläpi ammollaan.
14. Kuikuileminen, kärkkyhaaveilija.
15. Kolttonen, koltto on paha teko.
16. Leppoisa, leppo on rento olo.
17. Täkäläinen, täkä on täällä Ihan tykönä.
18. Tapittaminen, silmät ihan tappina.
19. Pällistely, pälyily, töllistely Avoimin pällimin. Töllöt levällään.
20. Kämppailija ei ole kamppailija.
Yön pimeydessä
Taas kerran olen unohtunut ystäväni luokse leikkimään liian pitkäksi aikaa. Tienoon ylle on laskeutunut pimeys.
Kotimatka kulkee synkän metsän halki ja se pelottaa. Nyt ei kukaan halua lähteä saattamaankaan. Yksin on vain taivallettava. Sekin pelottaa mitä kotona sanotaan, kun olen taas ollut liian kauan kaverin luona.
Juoksen välillä osan matkaa, osan kävellen ja tarkkailen ympärilleni. Kaatuneet puunrungot ja kannot näyttävät pelottavilta, kun mielikuvitus valtaa ajatukset. Pian kuitenkin ensimmäisen talon valot näkyvät ja saavun asutulle kylälle päin synkän metsän siimeksestä.
Helpotus, kun astun sisälle kodin lämpimään.
Kaksi tarinaa: Kevät, Rita Hayworth ja Doris Day
Kevät
Rakastan kevättä, kun valoisuus lisääntyy. Luonto alkaa vihertää. Ensimmäiset kukkaset nousevat ponnekkaasti esiin. Ilahduttaen kauneudellaan.
Lumen alta paljastuu syksyn jäljiltä siivoamatta jääneet lehdet. Kädet odottavat jo malttamattomana koska saa upottaa ne multaan. Istuttaa uusia kukkia. Joka kevät se ryöstäytyy lapasesta. Kukkia on enemmän kuin tarpeeksi. Kastelua riittää.
Istahdan terassille kahvikupin kera. Katselen kukkieni loistoa ja tunnen suurta tyytyväisyyttä ja onnea. En muuta tarvitse.
Rita Hayworth ja Doris Day
Olimme kaksi ystävystä ja päätimme muuttaa nimemme. Minusta tuli Doris Day ja ystävästäni Rita Hayworth. (Olisin halunnut olla Rita, koska pidin siitä nimestä). Ne olivat salanimemme.
Veimme läheiseen metsikköön piiloon laatikon, joka oli kirjeenvaihto kirjeillemme tarkoitettu paikka. Kylällämme oli paljon lapsia, sen piti olla salaista. Etteivät muut pääse lukemaan juttujamme. Kyllä se kirjoittelu loppui muutaman lappusen jälkeen. Into lopahti metsässä rämpimiseen. Sadekin oli kastellut laatikkomme pilalle.
Elämä kuin filmissä
Joskus elämä on, kuin tuhkimotarina. Kaikki menee, kuin ihmeen kautta loistavasti. Näin voi sanoa Armi Kuuselasta. Armi valittiin Miss Universumiksi vuonna 1952. Siitä nousi suuri kohu ja julkisuus. Lehdissä oli Armista kauniita kuvia. Muistan, kuinka ihailin Armia, kuinka satumaisen kaunis on. Leikkasin kuvia talteen. Koskaan ei ole Armi unohtunut. Nykyajan missien nimet eivät tule tutuiksi ja pysyvät vieraina. Armi on Suomenmaan kaunotar ja filmitähti, joka ei koskaan keneltäkään unohdu. Armi on edustanut todellista suomalaista naiskauneutta kautta maailman ja Suomen kansa on siitä iäti kiitollinen omalle Armille.
Toinen idolini on ollut ihana rock`n rollin kuningas Elvis Presley. Oikein kiiltokuva-tähti, joka valtasi sydämiä persoonallisella olemuksellaan ja esiintymisellään. Ei toista veroistaan löydy. Elviksestä on tehty paljon elokuvia. Paljon on jäänyt historiaan kuolemattomia kauniita lauluja. Niitä kuullessaan valtaa ihana tunne ja tajuaa mikä lahja oli Elvis maailmalle. Elvis kuoli 42 vuotiaana sydänifarktiin kotonaan Graceland-kartanossa. Kuinkahan paljon hänen lahjansa olisivatkaan maailmalle vielä antaneet, jos matka olisi saanut jatkua. Elvis Presley oli laulaja-legenda eläessään. Sai nauttia menestyksen huumasta ja sai kokea, että hänestä pidettiin. Elvis on kirkkain tähti taivaalla.
Odotus
Istun tylsänä aamun hämärässä ulos tuijottaen antaen ajan kulua. Näyttää sataa tihuuttavan vettä tai melkein räntää, lämpömittari on nollan tienoilla. Sää näyttää niin kolealta, että taitaa vilukissan kävelylenkki jäädä tänään väliin.
Päivän lehti lojuu vieressäni pöydällä, mutta tahtoisin lukea sen päivänvalossa ja kun en halua sytyttää lamppua, odottakoon kanssani. Valkeneeko päivä vai onko sitä turha vahdata. Jos kestän tarpeeksi kauan tätä pimeyttä, tulee talvi ja sitten vihdoin kevät kaipaamani valon kera. Istuisinko tässä ihmettelemässä kevääseen saakka?
Olen ehdottomasti kevätihminen, loppusyksyn ja alkutalven ajatuksissani pyörii vain kevät ja kevät. Mieleni sopukoissa katselen likaiselle tienpenkalle nousevia leskenlehtiä ja sinne tänne ilmestyviä vihreitä ruohonkorsia. Sitten kohta onkin jo valkovuokkojen aika.
Eihän syksyn pimeydessä voi olla odottamatta kunnon talvea; hohtavan valkoisiksi huurtuneita puita, järvelle jäätä ja lunta - latuja. Ja sitten kun minä sinne hiihtämään menisin, aurinko jo paistaisi. Jos ja kun teemme hiihtoreissun Lappiin, on talvi ihan hyvä, nautinnollinenkin vuodenaika, ehkä siellä joinain päivinä unohdan jopa kevään ihanuuden.
Kaikki tulee ja myös menee aikanaan, keväällä pakosta siirrynkin jo odottamaan kesää; vesien lämpenemistä, tulevaa satoa kasvimaalta, ensimmäisiä mustikoita.
Vaikka olenkin innokas puolukoitten ja karpaloitten poimija syksyä en koskaan toivo tulevaksi. Mutta toisaalta, jos pääsen pohjoiseen maisemia ihailemaan ruskan värien peittäessä tunturien rinteet, on sen ajan syksykin siedettävä. Tunnustan olevani enemmän, kuin vähän "lapinhullu".
Optimisti odottaa ja sitten kun ei keksi tulevaisuudessa mitään odottamisen arvoista, voi vain elää muistoissa, missä kesät olivat lämpimiä ja talvet lumisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)