Kun olimme siskoni kanssa tänä kesänä pienellä porukalla raivaamassa jo kylmäksi ja autioksi jääneen lapsuuden kotimme ympäristöä ja sisätiloissakin pengoimme, eteemme tuli monenlaista yllätystä. Eikä ajatusten kiitoa vuosikymmenten taakse voinut estää. Etenkin oma äiti tuli itselle mieleen.
Kotimme ullakko oli arvoitus, jonne ilman hengityssuojia ja kertakäyttöhanskoja emme uskaltautuneet ja otsalamppujakin tarvittiin, koska sähköt on vanhasta kodistamme katkaistu. Mutta sinne oli päästävä penkomaan. Jos sieltä jotain arvokasta ja muistorikasta löytyisi.
Ja löytyihän sieltä rojujen alta monenlaista muistoa, kuten kortteja, kouluaikaisia piirrustuksia ja erilaisin lehtileikkein täytettyjä vihkoja. Joku tutun näköinen vaate myös löytyi ja löytyipä kankaan tilkkukin, josta muistan minulle ja siskolleni ompelijalla teetetyt samanlaiset mekot. Äiti ompeli itse meille neljälle tytölleen kaikki vaatteet kun olimme pieniä. Hän oli silloin vielä terve ja voimia riitti.
Päätimme siskoni kanssa jo lopettaa penkomisen, kunnes silmiimme osui vanha rähjäinen pahvilaatikko, jonka uumenista kaivoimme nipun kirjeitä. Omiamme ne olivat ja olimme ne äidillemme kirjoittaneet viitisenkymmentä vuotta sitten. Tämä oli aikaa, kun oli lähdettävä tutuista kotiympyröistä opiskelemaan, sen myötä työelämään ja elämäntilanteet muutenkin muuttuivat.
Puhelinta kodissamme ei tuohon aikaan ollut, välimatkat olivat pitkiä ja kulkuyhteydet huonot. Ainoaksi yhteydenpitotavaksi jäi kirjoittaminen. Onneksi äiti oli säästänyt nämä arvokkaat kirjeet muistoksi meille. Samoin olen itse tehnyt hänen lähettämilleen kirjeille.
Millainen seikkailu menneisyyteen omien kirjeiden lukemisen myötä tulikaan. Moni koettu asia tuli elävästi mieleen, mutta unohtamistakin oli tapahtunut. Sekin että kuvailin äidilleni kirjeessä ensimmäisen yön olleen kauhea, kun tulin kotiin sairaalasta esikoisen synnyttyä. Pari kuukautta myöhemmin kirjoitettu kirje jo pursusi oman vauvan ihanuutta. Nyt nämä kirjeet ovat aarteita tälle esikoiselleni ja hänen lapsilleen.
Äiti oli hyvin lämmin ja herkkä ihminen ja rakasti paljon, meitä kaikkia. Hänelle oli helppo avautua. Välillä tarinaa riitti kerrottavaksi kynä sauhuten, sivukaupalla. Myöhemmin kun puhelinyhteydet saatiin, kirjoittaminen jäi vähemmälle. Sitten soiteltiin.
Kun vielä esikoisen jälkeen kaksi kertaa aloin odottaa vauvaa, äiti oli ensimmäinen jolle ilouutisen puhelimessa kerroin. Onnen ja liikutuksen kyyneleitä ei voinut olla kuulematta.
Nyt kun äiti ja isä ovat olleet jo kauan poissa ja vanha kotimme hiljalleen hiipuu, kiitollisuus täyttää mielen. Eikä vähiten siitä, että äiti aina kirjeissään korosti uskomisen tärkeyttä ja opasti meitä lapsiaan Jeesuksen viitoittamalle tielle joka vie perille Taivaan kotiin.
Terttu Paananen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.