Vuosikymmeniä sitten, kun meille oli hankittu pyykkikone, opettelin sen käyttöä. Olin ihastunut. Nyrkkipyykkiin verrattuna pyykkääminen oli ruhtinaallisen helppoa. Mielestäni sitä ei voinut edes työksi sanoa.
Eräänä iltana olin taas lastaamassa konetta, joka jäi hiukan vajaaksi. Mietin, mitä voisin vielä pesettää pyykkärillä. No, miehen villatakki on jo vähän likaantunut, hoksasin. Käsinpesu tuli kyllä mieleen, mutta olin jo päässyt helpon pesemisen makuun ja niin heitin sen päällimmäiseksi koneeseen. Napin painallus ja sitten lainakirjaa lukemaan.
Kone lopetti linkoamisen ja menin purkamaan lastia. Villatakkihan se sieltä ensimmäisenä käteeni osui. Kauhistuin. Eihän tämä sovi edes minulle! Mitä minä nyt teen?
Roikotin villatakkia kuin rotanraatoa olohuoneeseen.
- Kato!
Miehen silmissä vilisivät kysymysmerkit.
- Mikä tuo on?
- Sun... tuota... sun villatakki.
- Häh! Sekö sininen?
- Se.
- Tuo?
- Nii-in, nyökkäilin naama pitkänä.
Mies ei räjähtänyt. Mutta monet kerrat hän on vuosien aikana muistanut sitä sinistä villatakkia, joka oli niin kaunis ja lämmin ja niin ihana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, että kävit lukemassa blogitekstejä. Jätäthän pienen kommentin käynnistäsi, se ilahduttaa. Kiitos.